Suomen puolustusta heikennetään

SUOMI LUOPUU MIINOISTA

Eduskunta päätti äänestyksessä 25.11.2011, että Suomi liittyy Ottawan sopimukseen aikaisemmin suunnitellun aikataulun mukaisesta varauksetta vuonna 2012. Päätöstä vastustivat kaikki 36 perussuomalaista kansanedustajaa. Päätös luopua jalkaväkimiinoista hyväksyttiin äänin 110 puolesta ja 47 vastaan, poissa oli 42 edustajaa.

Käytännössä Suomi aloittaa jalkaväkimiinojen hävittämisen ja luopuu niiden operatiivisesta käytöstä. Koulutuksesta ja varastoinnista kokonaan vuoden 2016 loppuun mennessä. Hävitettävät miinatyypit ovat sakaramiina SM 65-89 ja putkimiinat PM 43-59 ja PM 65-98. Suomella on vuoden 2011 lopussa yhteensä noin 1,03 miljoonaa Ottawan sopimuksen kieltävää miinatyyppiä. Koulutuskäyttöön jää vielä vuoden 2016 jälkeen  16500 jalkaväkimiinaa. Se on 20 vuoden koulutusmateriaalitarve. Sakaramiinojen räjähdysainetta – porapanoksia -  ei sopimuksen mukaan tarvitse hävittää. Reilun miljoonan miinan hävittäminen tulee maksamaan valtiolle noin 200 000 euroa.. Lisäksi Suomi pyrkii nostamaan kehitysyhteistyömäärärahoja humanitääriseen miinanraivaukseen suunnatun määrärahan vuositasolla 6 miljoonaa euroon vuoteen 2014 mennessä. Suomi on tukenut humanitääristä miinanraivausta vuodesta 1999 alkaen  60 miljoonalla eurolla.

Jalkaväkimiinoille ei ole olemassa  korvaavaa järjestelmää. Miinat ovat erittäin kustannustehokas asejärjestelmä ja yhä täysin ajanmukainen. Nyt hävitettävät miljoona miina olisivat asianmukaisesti varastoituna säilyneet täysin käyttökuntoisina vielä useita kymmeniä vuosia. Niiden uushankintahinta kappaleelta liikkuisi miinatyypistä ja valmistustavasta riippuen noin 1-5 euron välillä. Miinat ovat kotimaisia. Katoavan suorituskyvyn korvaamiseksi on kehitetty erillisellä 200 miljoonan euron määrärahalla lähinnä Puolustusvoimien valvonta- ja tulenjohtokykyä  eri sensorein. Määrärahasta on käytetty noin 160 miljoonaa.

Miinojen pelotearvoa ja tulivoimaa ei ole kuitenkaan käytännössä korvattu mitenkään. Tasavallan hallituksen tekemien leikkauspäätösten johdosta. Puolustusvoimien miinojen korvaamiseen saama määräraha tullaan ottamaan pois muualta budjetista moninkertaisena. Käytännössä miinoista luopuminen niitä korvaamatta, kuten on käymässä, tulee siis heikentämään olennaisesti Suomen puolustuskykyä, kuten myös hallituksen esityksessä eduskunnalle todetaan. Istuva hallitus on myös tehnyt linjauksen , jonka mukaan Suomi ei hanki myöskään Oslon sopimuksen kieltämiä tytär- ja kuorma-ammusjärjestelmiä eli niin kutsuttuja rypäleaseita. Suomi ei ole vielä toistaiseksi liittynyt Oslon sopimukseen. Linjaus olla hankkimatta tytärammusjärjestelmiä kyseenalaistaa myös jalkaväkimiinojen korvaajana esitetyn raskaan raketinheitinjärjestelmän (MLRS M270) käyttöarvon ja heikentää entisestään mahdollisuuksia täyttää jalkaväkimiinojen poistamisen jättämää aukkoa. Raskaaseen raketinheitinjärjestelmään ei ole hankittu muita taisteluampumatarvikkeita kuin maastoon siroteltavia panssarimiinakuorma-ammuksia, nekin eräänlaisia rypäleammuksia.

Suurin osa maailman väestöstä asuu maissa, jotka eivät ole liittyneet Ottawan sopimukseen. Näitä maita ovat muun muassa Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat. Puola on sopimusmaana jättänyt varauman sen täytäntöönpanoon. Suomi oli viimeinen sopimukseen liittynyt EU-maa. Puolalla oli vuonna 2009 varastoissa enää noin 200000 sopimuksen kieltämää jalkaväkimiinaa. Kun Suomi luopuu miinojen käytöstä vuonna 2016, jää Venäjän käytännössä ainoaksi asevoimaksi lähialueillamme, joka voi käyttää taistelussa laajamittaisesti ja esteettä myös jalkaväkimiinoja. Tämä heikentää suorituskykyvertailussa Euroopan maiden taistelukykyä verrattuna Venäjään. Venäjän asevoimien kalustoon kuuluu myös huomattavan kehittynyt rypäleammusarsenaali.

Miksiköhän Suomen pitää aina olla mallioppilas joka asiassa. Tuo ratkaisu todella heikentää Suomen puolustuskykyä, varsinkin kun maallamme on 1300 km:n maaraja Venäjän kanssa.

Suomen puolustusvoimien määrärahoja tullaan jälleen laskemaan merkittävästi. Eikä Varmaan aikaakaan kun 350 000 miehen reserviä tullaan taas leikkaamaan.

(Juttussa käytetty osaksi Suomen Sotilas-lehden nro:6/2011 artikkelia/ Kuva internetistä)

PEARL HARBOR - Tasan 70 vuotta yllätyshyökkäyksestä

7.12.1941 JAPANIN YLLÄTYSHYÖKKÄYS PEARL HARBORIIN

Tammikuun alussa 1941 Japanin Yhdistyneen laivastonkomentaja, amiraali Yamato, antoi pienelle esikuntaupseerien tehtäväksi suunnitella Pearl Harboriin kohdistuvaa yllätyshyökkäystä, jonka suorittaisivat tukialuksilta toimivat lentokoneet.

Vara-amiraali Chuichi Nagumon komentamaan laivasto-osastoon, joka sai tehtäväkseen hyökätä Pearl Harboriin, kuului kuusi lentotukialusta (Kaga, Akagi, Hiryu, Sorju, Zuikaku ja Shokaku), joilla oli yhteensä 432 lentokonetta, kaksi raskasta taistelulaivaa (Hiei ja Kirrishima), kolme risteilijää (kaksi raskasta ja yksi kevyt), yhdeksän hävittäjää, kolme sukellusvenettä (jotka tulivat partioimaan suunnitellulla reitillä) sekä kahdeksan säiliölaivaa merellä tapahtuvaa polttoainetäydennystä varten. Ilmahyökkäyksen vaurioita täydentäisivät pienoissukellusveneet, jotka kuljetettaisiin valtamerisukellusveneillä Oahun saaren läheisyyteen.

Japanilainen tukialus - Hiryu

Marraskuun 26.päivänä vara-amiraali Nagumon komennossa olevat 31 alusta käsittävä taisteluosasto lähti liikkeelle Kuriileilta. Varsinainen hyökkäyskäsky saatiin salakielisanomana joulukuun 2. päivänä. Laivasto-osaston kurssi kulki 43.leveysasteen suuntaisesti itää kohden; Tyynellämerellä näillä seuduin vallitseva sumu teki toisten alusten kohtaamisen epätodennäköiseksi.

Joulukuun 6.päivän iltana muodostelma suuntasi pimeän tultua kurssinsa kohti kohdettaan. tiedot joiden mukaan Pearl Harborissa ei ollut ainoatakaan lentotukialusta herättivät pettymystä japanilaisissa lentäjissä.

Vara-amiraali Chuichi Nagumo

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina joulukuun 7. päivänä  kello 6:15 Nagumo, joka oli tuolloin 230 meripeninkulman päässä Pearl Harborista lähetti matkaan ensimmäisen hyökkäysaallon. Siihen kuului kaikkiaan 214 lentokonetta, joista 50 oli tavallista pommikoneita, 51 syöksypommittajia ja 70 torpedokonetta.

Zero-hävittäjät valmiina lähtöön Shokakun kannella

Kapteeniluutnantti Nakaya, joka johti ensimmäiseen hyökkäysaaltoon kuuluvia hävittäjäkoneita, näki Pearl Harborin noin kello 7.50. Muutamia minuutteja myöhemmin lähetettiin kaksi radiosanomaa. Kello 7.53 komentajakapteeni Futshida viestitti Akagille: "Yllätys onnistunut", ja 7.58 kontara mairaali Patrick Bellinger lähetti Fordsaarella sijaitsevasta päämajastaan selväkielisen sanoman: "Ilmahyökkäys Pearl Harboriin - tämä ei ole harjoitus."

Kontra Amiraali Husband E. Kimmelin komennoissa olleista 127 aluksesta oli satamassa 94, ja ne olivat valmistumassa liputusta varten. Japanilaiset keskittivät hyökkäyksensä kuitenkin niitä seitsemää taistelulaivaa vastaan, jotka oli ankkuroitu pareittain sataman keskellä sijaitsevan Fordinsaaren vierelle. Yksi 800 kg:n pommi sai Arizonan keulaosan ammusvaraston räjähtämään; toinen putosi aluksen savutorveen ja räjähti konehuoneessa. Laiva upposi nopeasti vieden mennessään kontra-amiraali Isaac C. Kiddin sekä 1106 upseeria, aliupseeria ja miestä. Oklahoma, johon osui kolme torpedoa, kaatui miltei välittömästi ja kansien alle jäi loukkuun 415 miestä, joista jotkut pysyivät hengissä aina jouluaattoon saakka. West Virginia ja Carolina olisivat kokeneet saman kohtalon, ellei niiden erinomaisesti mielenmalttinsa säilyttäneiden miehistöjen olisi onnistunut saada alusten kallistuman oikaistuksi.

Nevadaan osui torpedo ja kaksi pommia, mutta se ampui alas kolme sen kimppuun hyökännyttä konetta. Maryland ja Tenessee selvisivät verraten vähin vaurioin ja pystyivät joulukuun 20. päivän jälkeen lähtemää Oahulta amerikkalaiselle telakalle yhdessä Pensylvanian kanssa, joka oli ollut kuivatelakalle ja niin ollen torpedojen tavoittamattomissa. Myös kolme risteilijää ja kolme hävittäjää sai vaurioita.

USS Arizona

Kello 7.15 Nagumo lähetti matkaan toisen hyökkäysaallon, johon osallistui 54 pommikonetta, 80 syöksypommittajaa ja 36 hävittäjää. Komentajakapteeni Shimazaikin johtama osasto täydensi ensimmäisen hyökkäysaallon satamassa aikaansaamaa hävitystä ja kohdisti sen jälkeen huomionsa Fordin saarella olleisiin satamalaitteisiin, Wheelerin ja Hickhamin lentokenttiin (ilmavoimien tukikohtia) ja Kaneohen lentoveneasemaan tuhoten 65 Oahulla olleista 231 lentokoneesta. Amerikkalaisten miehistötappiot olivat tuona päivänä 2403 kaatunutta ja 1178 haavoittunutta.

USS West Virginia ja pelastusmiehistö

Tämä suunnaton menestys maksoi Nagumolle 29 lentokonetta ja 55 lentäjää. Toisen hyökkäysaallon koneiden palattua Nagumo määräsi laivasto-osastonsa liikkeelle kohti pohjoista kello 13.00. Pienoissukellusveneiden hyökkäys oli kuitenkin täysin epäonnistunut, ja niitä kuljettaneista isoista sukellusveneistä upotti tukialus Enterpriselta lähtenyt lentokone yhden joulukuun 10. päivänä. Japanilaiset eivät olleet hyökänneet Pearl Harborin suurten öljysäiliöiden kimppuun, vaikka niiden tuhoaminen olisi saattanut Yhdysvaltojen laivaston toimintakyvyttömäksi useiden kuukausien ajaksi. Amerikkalaiset sotilaat ja merimiehet olivat toimineet niin nopeasti saadakseen tilanteen hallintaansa, että Nagumo luopui kolmannesta hyökkäyksestä, koska hän arveli konetappioiden muodostuvan liian suuriksi.

Kentälle tuhottu B-17 pommikone

Neljän taistelulaivan uppoaminen ja neljän muun vaurioituminen ei riistänyt Yhdysvalloilta sen tärkeintä iskuvoimaa, sillä sen kolme lentotukialusta olivat edelleen täysin kunnossa samoin kuin 20 risteilijää ja 65 hävittäjää. Ja ennen kaikkea joulukuun 7. päivänä tapahtunut hyökkäys pani Yhdysvaltojen kaikki voimavarat liikkeelle ja nostatti valtaisan suuttumuksen aallon kaikkialla Yhdysvalloissa, jonka voimat lisääntyivät jatkuvasti ja joka tuli myöhemmin murskaamaan Japanin juuri näillä jättimäisillä voimillaan.

USS Enterprise

"Päivä, jonka häpeä ei tule unohtumaan", Roosevelt sanoi selostaessaan tapahtumia kongressille. Takaisin Pearl Harboriin matkalle olevan Enterprisen komentosillalla kontra-amiraali William F.Halsey yhtyi presidenttinsä sanoihin joulukuun 9. päivänä nähdessään Fordinsaarelle johtavan redin tukkivat hylyt, joskin Halsey käytti suorasukaisempaa kieltä; "Kun olemme selvittäneet välimme niiden kanssa, ei japanin kieltä puhuta enää muualla kuin helvetissä!"

William F.Halsey

Day of Infamy, Pearl Harbor Raid on Dec 7, 1941

(Tekstin lähde: Toinen Maailmansota, Osa2/Eddy Bauer; Kuvat:internet)

Itsenäinen Suomi - 94 vuotta

ITSENÄISYYSPÄIVÄ 6.12.2011

JÄÄKÄRIMARSSI

SILLANPÄÄN MARSSILAULU

ATEENALAISTEN LAULU

SUOMEN KAARTIN PALUUMARSSI

PORILAISTEN MARSSI

Kaksi itsenäisyyden takaajaa!

Päättäväinen suomalainen sotilas ja Suomi kp!!

Suomi - Finland 6.12.1917 -

UUSIA OHJUKSIA SUOMEN ARMEIJALLE

ARMEIJA HAVITTELEE TAKTISIA OHJUKSIA

Puolustusvoimat selvittää maasta maahan ammuttavien  taktisten ohjusten hankintaa.

Ohjukset kuuluvat hankkeeseen, jossa tutkitaan uusien ampumatarvikkeiden ostamista raketinheittimiin ja 155 millimetrin tykkeihin. Ohjusten laukaisualustana toimisivat raskaat raketinheittimet.

Pääesikunnasta myönnetään, että armeija on kysellyt ohjuksia, raketteja ja kranaatteja. Päätökset tehdään ”lähivuosina”.

Puolustusvoimat on jo aloittanut raskaiden raketinheittimien ammuntahallinnan järjestelmien uusimisen. Peräti 40 miljoonaa euroa maksava remontti on valmis vuonna 2014. Muutosten jälkeen raskaita raketinheittimiä voidaan käyttää ohjusten laukaisualustana.

Raketinheittimien päivitys koskee pääasiassa tietokoneohjelmia. ”Se tuo kyvyn modernien ampumatarvikkeiden käyttöön. Ammunnan hallinta on aika pitkälle tänä päivänä softaa”, sanoo everstiluutnantti Pekka Purtonen maavoimien esikunnasta.

Armeijalla ohjuksista puhuminen on kiusallista. Havitelluilla ohjuksilla on pitkä, jopa 200-300 kilometrin kantomatka. Ne ulottuisivat muun muassa Pietariin.

Atacms M74

Puolustusvoimat perustelee ohjuksia sillä, että pitkän kantomatkan ansiosta niitä ei tarvitsisi ryhmittää lähelle omia joukkoja. Tällöin ne eivät  olisi niin arkoja vihollisen tulelle. Ohjusten osto ei ole mikään läpihuutojuttu. Armeijalta vaaditaan lähivuosina isoja säästöjä, ja Puolustusvoimain komentaja Ari Puheloinen on ehtinyt  varoittelemaan jopa henkilöstön irtisanomisista.

Ohjusselvityksen taustalla on vuonna 2004 valmistunut iskukykytutkimus, jossa etsittiin kokonaispuolustuksen kannalta tehokkainta aseyhdistelmää.

Parhaaksi valittiin raskaat raketinheittimet, tykistön erikoisampumatarvikkeet ja Hornetien ilmasta maahan – ohjukset.

Iskukykytutkimuksen ehdotukset eivät ole jääneet pelkiksi suosituksiksi. Ensimmäiset Horneteihin asennetut ohjukset ovat jo koelentovaiheessa. Niitä on testattu viime kesänä. Lisäksi on hankittu sekä täsmä- että liitopommeja.

 F18 ja SLAM-ohjus

Suomi osti raskaita raketinheittimiä käytettyinä vuonna 2007. Hankintaa perusteltiin sillä, että raketinheittimien kuorma-ammuksilla korvattaisiin henkilömiinoista luopuminen.

Suomelle kävi raketinheittimien hankinnassa köpelösti. Kansainvälinen ilmapiiri muuttui oston aikoihin kielteiseksi raketinheitinten kuorma-ammuksille ja niitä vastaaville rypälepommeille. Suomi onkin ehtinyt ilmoittaa, että rypälepommeja ei hankita. Käsiin jäi raskas asejärjestelmä, jolle ei ole siihen alun perin haluttuja ammuksia.

RASKAAT RAKETINHEITTIMET

 M270 MLRS

Suomessa olevat M270 MLRS-raketinheittimet (multiple launch rocket system) on sijoitettu tykistörykmenttiin Niinisaloon. Amerikkalaisvalmisteidet heittimet ostettiin käytettyinä Hollannista, joka luopui niistä turvallisuuspoliittisen tilanteen muututtua kylmän sodan jälkeen.

Suomen ostamaan kokonaisuuteen kuuluu 22 raketinheittimen lisäksi noin sata ajoneuvoa.

Yksi raketinheitin kostuu tela-ajoneuvosta, ase-osasta ja ammunnanhallintajärjestelmästä.

Aseosaan kuuluu normaalisti kaksi kuuden raketinkasettia. Rakettien kantomatka voi olla jopa sata kilometriä.

Suomen raketinheitinjärjestelmän päivityksestä vasta yhdysvaltalainen asevalmistaja Lockheed Martin. Se myös valmistaa raketinheittimiin sopivaa ATACMS-ohjusjärjestelmää (army tactical missile system)

Järjestelmä on jatkuvan kehitystyön alla. Siihen kuuluukin suorituskyvyltään erilaisia ohjuksia, jota Yhdysvallat on käyttänyt Irakissa käymissään sodissa. Tiettävästi Yhdysvallat ei myy ulkomaille kaikkein pisimmälle yltäviä ohjuksia.

MLRS in action

(Jutussa käytetty HS 27.10.2011 - artikkelia, kuvat: internet)

FIGHTERS OF THE EASTERN FRONT IN 1941

ITÄRINTAMAN ALKUAJAN HÄVITTÄJÄT

Messerscmitt 109 F                                                      MiG 3

Tämän ajan saksalaishävittäjät erosivat vain vähän niistä, joita käytettiin taistelussa Englannista vuotta aiemmin.Bf 109 E ja kaksimoottorinen Bf 110 C olivat yhä ensilinjan koneita. Niitä täydensi huomattavasti parempi Bf 109 F. ”Friedrich” oli  merkittävästi paranneltu Bf 109 E, johon asenettu 1300 hv:n Daimler-Benz DB 601E-1 moottori sijaitsi täysin uudelleen suunnitellussa symmetrisessä moottorikehdossa. Suurempi spinneri peitti potkurinnavan , joka oli halkaisijaltaan viisitoista senttiä pienempi kuin edeltäjässään. Moottorisuojuksen vasemmalla puolella sijaitsi silmäänpistävä ahtimen ilmanottoaukko. Vapaasti kantava korkeusvakaaja ei tarvinnut tukia, jotka olivat olleet yksi aiempien 109:ien tunnuspiirteistä. Kannuspyörästä tehtiin sisäänvedettävä, ja siivet ja ohjainpinnat suunniteltiin uudestaan. Muun muassa kärkiväli kasvoi ja siivenkärjistä tuli pyöreät.

Bf 109 F:n aseistus oli kiistelty. Siihen kuului yksi 20 mm:n (15 mm:n F-2 alatyypissä) MG 151, joka ampui potkurinnavan läpi, sekä kaksi kiväärikaliiperista M 17:ää siivissä. Vaikka MF 151:n tulinopeus ja ammuksen lähtönopeus olivat suuremmat kuin MG FF:ssä, monilla tahoilla yhtä tykkiä pidettiin askeleena huonompaan suuntaan. Werner Mölders oli kevyemmän aseistuksen puolestapuhuja, mutta Adolf Galland oli jyrkästi sitä vastaan. Oli miten oli, Bf 109 F oli nopeampi ja ketterämpi kuin edeltäjänsä, mikä teki siitä sopivamman itärintaman olosuhteisiin.

Messerscmitt 110     

Punailmavoimat käytti tähän aikaan monia erityyppisiä hävittäjäkoneita. Lukumääräisesti yleisin käytössä oleva kone oli Polikarpov I-16, mutta operaatio Barbarossan alkaessa Mikojan MiG-3, Lavotshkin LaGG-3 ja Jakovlev Jak-1 olivat tulossa käyttöön. Vaikka samaan aikaan monia englantilaisia ja amerikkalaisia hävittäjiä toimitettiin Neuvostoliittoon, erioten Hurricaneja ja Airacobria, nämä neljä kotimaista konetyyppiä kantoivat päävastuun taistelun alkuvaiheessa.

Vuoden 1933 Viimeisenä päivänä ensilentonsa suorittanut I-16 oli jo syntyessään maailman kärkeä hävittäjäsuunnittelussa. Kaksitasojen aikana alkuunpantu I-16 oli alatasoinen vapaasti kantava yksitaso, jossa oli katettu ohjaamo ja sisäänvedettävä laskuteline. Sen voimanlähteenä oli yhdeksänsylinterinen tähtimoottori. Vuonna 1941 sen suorituskyky oli kuitenkin auttamattomasti vanhentunut saksalaishävittäjiin verrattuna, mutta siinä oli muita hyviä ominaisuuksia. Se oli pieni ja pohjimmiltaan epävakaa, mikä taistelussa paransi koneen ketteryyttä. I-16:n raskas aseistus mainittiin jo aiemmin.

MiG-3 suunniteltiin Yläkorkeuksien  torjuntahävittäjäksi. Sen voimanlähteenä oli kaksitoistasylinterinen rivimoottori. MiG oli erittäin sulava kone ja kykeni taistelemaan Bf 109:ää vastaan keski-ja yläkorkeuksissa, mutta huonommin alempana suuren siipikuormituksensa takia. Aseistus oli kevyenpuoleinen: yksi 12,7 mm:n ja kaksi 7,62 mm:n konekivääriä. Neuvostoliittolaisässä Alexsandr Pokryshkin saavutti suurimman osan 59 ilmavoitostaan MiG-3:lla.

LaGG-3 muistutti ulkoisesti hieman amerikkalaista P-40 Tomahawkia. LaGG oli pääsosin puurakenteinen, ja sen rungossa oli muun muassa koivuviilupinnoite. Koneen kiihtyvyys oli huono, ja sillä oli taipumus sakata ja joutua syöksykierteeseen tiukassa liikehdinnässä. Tämä hillitsi sillä lentäviä kaartotaistelussa, vaikka myöhemmin havaittiin, että taipumus hävisi avattaessa laskusiivekkeitä muutaman asteen verran. Aseistus vaihteli, mutta tavanomainen asennus oli yksi 20mm:n tykki sekä kaksi 12,7 mm:n konekivääriä, joista kaikki nokassa.

Koneista paras oli Jak-1. Se oli aerodynaamisesti puhdas ja erosi aikalaisistaan teräsputkirakenteisella rungollaan, vaikkakin suurin osa sen pinnoista oli koivuviilua. Nopea ja ketterä Jak-1 oli kokonaisen menestyksellisen yksipaikkaisen Jakovlev.hävittäjäperheen isä. Useimpien muiden tuon ajan neuvostokoneiden tapaan Jak oli kevyesti aseistettu: yleensä yksi 20 mm:n tykki ja kaksi 12,7 mm:n konekivääriä koneen nokassa.

Näiden hävittäjien lisäksi neuvostoilmavoimilla oli vielä laajassa käytössä Polikarpov I-153 kaksitasoinen hävittäjä, jonka ainoa etu oli sen ketteryys.

I-16 Polikarpov

HÄVITTÄJÄJIEN TIEDOT

 SAKSALAISET HÄVITTÄJÄT

 

MESSERSCHMITT 109 E

Yksipaikkainen hävittäjä

Moottori: Daimler Benz DB 601Aa; 1175 hevosvoimaa

Mitat: kärkiväli 9,87 m, pituus 8,64m. korkeus 2,50m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 2665kg; tyhjäpaino 2125kg

Suoritusarvot:suurin nopeus 570km/h; nousunopeus 6km 7min 45sec; lakikorkeus 10500m

Aseistus: kummassakin siivessä 20mm tykki; nokalla 2x7,92mm kk

MESSERSCHMITT 109 F

Yksipaikkainen hävittäjä

Moottori: Daimler Benz DB 601E 1300 hevosvoimaa

Mitat: kärkiväli 9,92 m, pituus 8,94m. korkeus 2,60m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 2066kg; tyhjäpaino 2353g

Suoritusarvot:suurin nopeus 600km/h; nousunopeus 5km 5min 12ec; lakikorkeus 11000m

Aseistus: potkurinavan läpi ampuva 15mm tai  20mm tykki; nokalla 2x7,92mm kk

MESSERSCHMITT 110 C

Kaksi/kolmipaikkainen raskashävittäjä

Moottori: kaksi Daimler Benz DB 601A 1100 hevosvoimaa (x2)

Mitat: kärkiväli 16,20m; pituus 12,10m; korkeus 4,13m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 6750kg; tyhjäpaino 5150kg

Suoritusarvot: suurin nopeus 560km/h; nousunopeus 6km 10min 12ec; lakikorkeus 10000m

Aseistus: nokalla kaksi 20mm tykkiä ja neljä 7.92mm konekivääriä sekä yksi taakse suunnattu 7,92mm konekivääri

NEUVOSTOLIITTOLAISET HÄVITTÄJÄT

I-16 POLIKARPOV

Yksipaikkainen hävittäjä ja hävittäjäpommittaja

Moottori: Shevtshov M-63  1100 hevosvoimaa

Mitat: kärkiväli 9,00m; pituus 6,13m; korkeus 2,57m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 2095kg; tyhjäpaino 1490kg

Suoritusarvot: suurin nopeus 490km/h; nousunopeus 5km 4min; lakikorkeus 9000m

Aseistus: nokalla kaksi 7,62mm konekivääriä ja siivissä kaksi 7,62mm konekivääriä tai kaksi 20mm tykkiä; pommeja ja raketteja 500kg

MIG-3

Yksipaikkainen hävittäjä ja hävittäjäpommittaja

Moottori: Mikulin AM-3A  1350 hevosvoimaa

Mitat: kärkiväli 10,20 m, pituus 8,25m. korkeus 2,65m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 3350kg; tyhjäpaino 2595kg

Suoritusarvot:suurin nopeus 640 km/h; nousunopeus 5km 5min 42sec; lakikorkeus 12000m

Aseistus: nokalla 2x7,62mm kk ja yksi 12,7mm kk; pommeja tai raketteja 200kg

JAK-1

Yksipaikkainen hävittäjä ja hävittäjäpommittaja

Moottori: Klimov M-106P  1100 hevosvoimaa

Mitat: kärkiväli 10,00 m, pituus 8,48m. korkeus 2,64m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 2847kg; tyhjäpaino 2347kg

Suoritusarvot:suurin nopeus 580 km/h; nousunopeus 5km 5min 24sec; lakikorkeus 10000m

Aseistus: potkurinavan läpi ampuva 20mm tykki; nokalla 2x7,62mm kk; pommeja tai raketteja 200kg

LAGG-3

Yksipaikkainen hävittäjä ja hävittäjäpommittaja

Moottori: Klimov VK- 105PF-1  1260 hevosvoimaa

Mitat: kärkiväli 9,80 m, pituus 8,81m. korkeus 2,54m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 3190kg; tyhjäpaino 2620kg

Suoritusarvot:suurin nopeus 575 km/h; nousunopeus 5km 5min 48sec; lakikorkeus 9700m

Aseistus: potkurinavan läpi ampuva 20mm tykki; nokalla 2x7,62mm kk; pommeja tai raketteja 200kg

I-153 POLIKARPOV

Yksipaikkainen hävittäjä ja hävittäjäpommittaja

Moottori: Shevtshov M-62  1000 hevosvoimaa

Mitat: kärkiväli 10,00 m, pituus 6,17m. korkeus 2,80m

Paino: suurin lentoonlähtöpaino 2110kg; tyhjäpaino 1348kg

Suoritusarvot:suurin nopeus 450 km/h; nousunopeus 3km 3min; lakikorkeus 10700m

Aseistus: nokalla 4x12,7mm kk; pommeja tai raketteja 200kg

MESSERSCHMITT IN ACTION

(Artikkelissa olen käyttänyt seuraavia lähdekirjoja: Luftwaffe Fighter-Aces, Luftwaffen hävittäjä-ässät/Mike Spick, Fighting Aircraft of The World/Michael Sharpe&Chris Chant; Kuvat: Internet)

FIGHTING VEHICLES OF THE EASTERN FRONT, T-34 TANK

SOVIET TANKS

T-34 MEDIUM TANK

It is difficult to write about the T-34 medium tank without use too many superlatives, as the T34 has passed into the realms of legend. It was one of the decisive weapons of World War II., and was produced in such vast numbers and in so many versions that entire books have been written on the subject without exhausting the stories of the vehicle and its exploits.

BT-7 successor

In simple terms the T-34 had its origins in the shortcomings of the B-7 and its forebears. The first result of the Bt series improvements were the designs known as the A-20 and  A-30 produced in 1938 as developments of the BT-IS but passed over in favour of a heavier-gunned tank with increased armour and known as the T-32. In the T-32 can seen most of the features of the later T-34. It had a well shaped hull with sloped armour and a cast and sloped turret. Which mounted a 76,2mm (3-in) high velocity gun. The strengthened Christie suspension was carried over from the BT series. But the ability to run an wheels without tracks was abandoned. Good as the T-32 was a selection panel requested more armour and so the T-34 was born. It went into production in 1940 and mass production of the T-34/76A soon followed. When Germany attacked the Soviet Union in 1941 the type was already well established, but its appearance came as a nasty shock to the Germans. The T-34’s well – sloped and thick armour (minimum of 18mm/0.71in and maximum of 60 mm/2,36 in) protected the tank against most German anti-tank weapons and the L/30 76,2mm fun, soon replaced in service by an even more powerful L/40 gun of the same calibre was effective against most panzers. The secondary armament fitted was two 7,62mm (0.3in) machine guns. From 1941 onwards the  T-34 was developed into a long string of models, many of the with few externals differences Production demands resulted in many expediences, the finish of most T-34’s being rough to an extreme, but the vehicles were still very effective fighting machines. Despite the disruption of the production lines during 1941, ever-increasing numbers poured off the extemporised lines, and all manner of timesaving production. Methods (ranging from automatic welding to leaving whole sections of surface unpainted) were used. The second major production model was the T-34/76B with a rolled-plate turret.

BT-7

Successor of the T-34 tank

T-34 variants

Successively improved models of the T-34 were T-34/76C with a larger turret containing twin roof hatches in place of the original single hatch; the T-34/76D with a hexagonal turret and wider mantlet, plus provision for jettisonable exterior fuel tanks. The T-34/76E was fitted with a cupola on the turret and was of on all-welded construction. The T-34/76F was identical to the T-34/76F apart from its cast rather than welded turret. (It should be noted that the designations are Western and were designed to provide a means of identification).

In time, the 76,2-mm gun was replaced by an 85-mm (3.34-in) gun using the turret taken from the KV-85 heavy tank. This variant became the T-34/85, which remains in service in Afghanistan, where they have been used by the Talibian militia. They are also used by China which deploys over 500; Croatia, Congo and Mali which deploy 20 each; and Angola and Laos which deploy between 10 and 15 each. Special assault gun versions using the 85-mm gun and later the 100-mm(3.94in) or 122-mm 84.8-in) artillery pieces were developed and flamethrowing , tractor, engineer and mine-clearing versions also rolled off production lines.

However, it was a battle tank that the T-34 has its main claim to fame. High production ensured that the T-34 was available in thousands an the T-34 assumed mastery of the battlefield. This forced the Germans on to the defensive and also took from them both the tactical and the strategic initiative, thus helping win the Soviet war.

INTO ACTION: THE FIRST COMBATS

  

Their firs encounters with the T-34 came as a nasty shock to the Germans during the invasions of the USSR. On 8 July 1941, PzKpfW IIIs of the German 17^th Panzer Division saw a single Soviet tank whose silhouette was unfamiliar. As usual, German gunners opened fire on the approaching tank, expecting to destroy it, but instead saw their rounds ricocheting off the tank’s turret. Increasingly alarmed, the Germans watched this new tank shrug off the shells from their standard 3,7-cm (1.46-in) anti-tank gun as it advanced on its squat tracks through the German position, crushing the anti-tank gun as it went. The tank, a T-34, then disappeared behind the German lines, the Soviet tank was stopped only by a shot into its rear from a 10-cm (3.94-in) gun. Again in Jyly 1941, a 3,7-cm anti-tank battery of Panzerjäger Abteilung 42 reported how it had encountered’ a completely unknown type of tank…We opened fire immediately but the armour was not penetrated until the range was 100m (110yards). Armour-Piercing projectiles stick in the armour plating at 200m (220yards); Another gun crew reported: Half a dozen anti-tank guns fire at he T-34, which sound like a drum-roll. But he drives staunchly through our lines like an impregnable prehistoric monster; Eventually, only the arrival of the 7.5-cm (2.95-in) Pak 40 anti-tank gun could restore the balance.

The German Pzkpfw III tanks was unable to take on the T-34. One German crew reported: “Quite remarkable, lieutenant Steup’s tank made hits on a T-34, once at about 20m (22yards) and four times at 50m (55yards) with the PzGr. 40 projectile without any noticeable effect…The T-34s came nearer and nearer although they were constantly under fire. The projectiles did not penetrate but sprayed off the side; A German tank officer from Pz.Abt. 4 reported: ‘Time and time again our tanks have been split right open by frontal hits. The commander’s cupolas on the PzKpfw III and PzKpfw IV Have been completely blown off, proof that the armour is inadequate and the attachments of the cupolas is faulty. It is also proof of the great accuracy and penetration of Russian T-34’s 76,2mm gun..The former pace and offensive spirit (of the Panzer force) will evaporate and be replaced by a feeling of inferiority, since the crew know they can be knocked out by enemy tanks while they are still a great distance away’.

SPECIFICATION

T-34/76B

T-34/76B

Weight: 28250kg (62280lb)

Powerplant: one Model V-2 34 liquid-cooled V-12 diesel engine delivering 373 KW (500hp)

Dimensions: length 6,58 m (21ft 7in) width 3 m (9ft 10in), height 2,44m (8ft)

Armour: hull nose, upper sides and rear 45 mm, (1,77 in); hull lower sides and glacis plate 47 mm (1,85 in); hull top and cover plate 20 mm (0.70 in); turret front 65 mm (2,56in); mantlet 20-46mm (0,79-1,81 in); turret sides 65 mm (2,56ub); turret rear 47 mm (1,85in); turret roof front 15 mm (0,59 in); turret roof rear 30 mm (1,18in)

Armament: one 76,2 mm (3in) Model 1940 F-34 L/41.2 rifled gun with 80 rounds, and two 7,62 mm (0.3in) DT-machine-guns (one coaxial and one bow) with 2394 round.

Permormance: maximum speed 51,5 km/H (32 mph);  range 450 km (280 miles)

T34/85

T-34/85

Weight: 32000kg (70547lb)

Powerplant: one Model V-2 34 liquid-cooled V-12 diesel engine delivering 373 KW (500hp)

Dimensions: length7,5m (24ft 7,33in) width 3 m (9ft 10in), height 2,39m (7ft 10in)

Armour: hull nose, upper sides and rear 45 mm, (1,77 in); hull lower sides and glacis plate 47 mm (1,85 in); hull top and cover plate 22 mm (0.87 in); belly 18 mm (0,71in); mantlet 90 mm (3,54 in); turret sides 75 mm (2,95 in); turret rear 60 mm (2,36 in); turret roof front 18 mm (0,71 in); turret roof rear 22 mm (0,87 in)

Armament: one 76,2 mm (3in) Model 1940 F-34 L/41.2 rifled gun with 80 rounds, and two 7,62 mm (0.3in) DT-machine-guns (one coaxial and one bow) with 2394 round.

Permormance: maximum speed 50,5 km/H (31,1 mph);  range 300 km (186 miles) on internal fuel.

T-34 IN ACTION

(Sources of the article; Text:The Encyclopedia of tanks&armoured fighting vehicles from World War I to the present day, Pictures:internet)

 

EASTERN FRONT OF WORLD WAR II - AIR WARFARE

"TARAN" - TAMMING VICTORIES

When Luftwaffe’s overwhelming units began their vast offensive against the Soviet Air Force on June 22,1941 the Russian pilots, caught by surprise, tried to use all possible means to fend off the enemy, and soon reports were given about brave pilots who had killed German bombers by deliberately engaging in mid-air collision with them. Naturally this desperate act often took the lives of both crews but from a tactical point of view it could be considered as a victory.

Heinkel He-111 - German bomber

During the very first day of the war Soviet pilots reported the killin of 76 German aircrat of which 14 were destroyed by a “taran” or ramming victory. Only one hour after the German offensive began the first “taran” victory was claimed by Lt. I.I.Ivanov, 46 IAP, who rammed one He 111 bomber with his I-16 fighter after runnin out of ammunition above the village of Dubno in Western Ukraine. Ivanov himself lost his life when the I-16 crashed into the ground. He was posthumously awarded the order Hero of the Soviet Union in August 2. 1941

Polikarpov I-16 (Поликарпов И-16)

Soviet fighter

In the 1980s attemps were made on the Soviet Union to produce exact records and statistics on wartime “taran” victories. It is probable that these victories amount to more than 500; this in turn gives grounds to presume that the “taran” method of combat, which at the beginning of the war seemed so desperate, soon developed into an effective form of attack much feared by the enemy when performed with skill. Obviously a taranist who attempted to ram an enemy aircraft by flying into its control surfaces stood a substantial chance to escape alive.

One pilot (Lt Boris Kobzan 184 IAP) is said to have scored four (!) ramming victories. Aleksandr Hlobystov (147 IAP) who fought in the Murmansk area claimed three “tarans” and altogether 18 pilots claimed at least two “tarans”. It stands to reason to suppose that many kills recorded as “tarans” were in fact acchieved unintetionally, at least in some cases Soviet pilot killed in action may have been credited with tarans reported by surviving compatriots.

In addition to these ramming victories, the so-called “crashes ablaze” have been recorded ie. Cases where loss was been inflicted on the enemy by a pilot who succeded in steering his diving aircraft ablaze into a enemy base,. Warship, armoured vehicles etc.

The “taran” victories have been recorded  with painstaking thoroughness and so a study into the lists made public in the Soviet Union reveals that there can be found at least eleven cases where the other part has without a doubt been a Finnish aircraft. A glance at the Soviet statistics gives us a clear example of how differently the course of events has been seen by the two-opposing parts even in such a clear-cut case as a mid-air ramming. There are at least two cases where one and the same collision has been recorded as an air victory on both sides.

(From the book: Red Stars-Soviet Air Force in world war two/A-F.Geust,K.Keskinen,K.Stenman)

------------------------------------------------------------------------------------------------------

TARANY -  TÖRMÄYSVOITOT

Luftwaffen hyökättyä ylivoimaisilla yksiköillään neuvostoilmavoimien kimppuun 22.6.1941 yrittivät yllättyneet neuvostolentäjät puolustautua kaikin keinoin ja nopeasti levitettiin tietoja urhoollisista lentäjistä, jotka olivat pudottaneet saksalaisia pommikoneita ajamalla tahallisesti yhteen ilmassa. Tämä epätoivoinen teko vaati luonnollisesti usein kummankin miehistön hengen, mutta sitä on taktisesti pidettävä voittona. Sodan ensimmäisenä päivänä, 22.6.1941, pudottivat neuvostolentäjät omien ilmoitustensa mukaan 76 saksalaiskonetta, joista ainakin 14 yhteentörmäyksellä.

Jo tunnin kuluessa Saksa hyökkäyksestä suoritettiin ensimmäinen ”törmäysvoitto” eli venäjäksi ”taran” kun ltn I.I.Ivanovin, 46. HävLeR pudotti I-16 hävittäjällään He-111 pommikoneen törmäämällä ammusten loputtua Länsi-Ukrainan rajaseudulla Dubnon kylässä. Ivanaov kuoli itse koneensa syöksyessä maahan, ja hänelle myönnettiin kuoleman jälkeen Neuvostoliiton Sankarin arvo 2.8.1941.

1980-luvulla on Neuvostoliitossa dokumentoitu ja tilastoitu ”törmäysvoittoja” hyvin suurella tarkkuudella. yhteensä lienee suoritettu yli 500 törmäysvoittoa ja voitaneen todeta, että tämä sodan alussa epätoivoinen puolustuskeino kehittyi taitavasti suoritettuna vastustajien pelkäämäksi hyökkäysmuodoksi, Lentämällä esim. vastustajan koneen ohjainpintoihin oli ilmeisesti kohtalaisen suuret mahdollisuudet selviytyä itse hengissä.

Yhdellä lentäjällä (ltn. Boris Kobzan, 184 HävLeR) sanotaan olleen neljä (!) törmäysvoittoa tilillään. Muurmanskin seudulla taistelleella Aleksander Hlobystovilla (147. HävLeR) oli kolme, ja 18 ohjaajalla oli kaksi  törmäysvoittoa.

On Luonnollista että kaikki törmäysvoitoiksi kirjatut pudotukset eivät liene olleet aina tarkoituksella tehtyjä, vaan henkiin jääneet neuvostolentäjät lienevät ainakin joissakin tapauksissa raportoineet ”törmäysvoittoja” kaatuneitten lentäjätovereittensa tiliin.

Tutkimalla Neuvostoliitossa julkaistuja luetteloita, löytyy ainakin 11 tapausta, missä toisena osapuolena on ollut suomalainen lentokone.

Voidaan helposti todeta, että niinkin selväpiirteisen tapahtuman kun yhteentörmäyksen kohdalla on tapauksen kulku todettu ihan eri tavalla eri osapuolilla – ainakin kahdessa tapauksessa on yhteentörmäys puolin ja toisin kirjattu ilmavoitoksi.

(Artikkeli kirjasta: Red Stars - Neuvostoliiton ilmavoimat 1939-1945/A-F.Geust, K.Keskinen, K.Stenman)

Stuka attack in Eastern Front (Sep 1943)

Stuka-hyökkäys Itärintamalla (syyskuu 1943)

SUKHOI T-50 PAK FA

Russia to speed up fifth generation fighter development

 

VENÄJÄN TULEVA HUIPPU-HÄVITTÄJÄ ETENEE

Venäjän tulevan taktisen häivemonitoimihävittäjä Sukhoi T-50 PAK FA:n kehitysohjelma etenee ripeästi - kauas kantoisin seurauksin.

Sukhoi T-50 PAK FA:n  toinen prototyyppi suoritti ensilentonsa 3.3.2011. Ensimmäinen prototyyppi teki ensilentonsa 29.1.2010, ja sillä on tehty 36 koelentoa sisältäen suurten kohtauskulmien lennot ja yliäänikokeet, Nyt kun käytössä on kaksi konetta, voidaan testausohjelmia viedä läpi intensiivisemmin. Kahden ensimmäisen koneen testauksessa keskitytään perusasioihin: aerodynamiikkaan, koneen käyttäytymiseen ja ohjattavuuteen, alijärjestelmien sekä rakenteiden testaukseen. Koelento-ohjelmaan liittyvät vuonna 2011 jo laajemmin varustellut 3. ja 4. prototyypit, joissa on muun muassa ase, tutka- ja tulenjohtojärjestelmät. Näiden koneiden testauksen perustella päätetään vuonna 2012 valmistettavan esisarjan tuotantoerän laajuudesta.

Esisarjan koneita tullaan testaamaan taktisessa käytössä vuosiin 2014-2015 asti, minkä jälkeen vuonna 2016 alkaa varsinainen sarjatuotanto ja vuonna 2017 toimitukset joukko-osastoihin. Koko PAK FA - ohjelman kustannukset vuodesta 2002 alkaneesta suunnittelu-työstä esisarjan koneiden valmistukseen vuoteen 2012 saakka ovat vain 2 miljardia dollaria – mikään länsivaltio ei ole pystynyt yli kolmeen vuosikymmeneen kehittämään ensilinjan hävittäjää näin nopeasti ja edullisesti.

Koska PAK FA on, ainakin paperilla taktisilta ominaisuuksiltaan ylivoimainen kaikkeen maailmalaajuisesti käytössä tai suunnitteilla olevaan hävittäjäkalustoon verrattuna, sen laajamittainen palveluskäyttö Venäjälle sekä vientitoimitukset muuttavat merkittävästi sotilaallista tilannetta niillä alueilla, joissa se tulee käyttöön.

 Sukhoi T-50 ja USA:n F-22 Raptor,joka on tällä hetkellä käytössä ja ylivoimaisesti paras hävittäjä.

Koska Suomen ilmavoimien F-18 Hornet-kalusto on korvattava 2030-luvulla, kohdistuu valintaan tavallisesti enemmän panoksia, niin taloudellisesti kuin sotilaallisesti arvioituna. Mielenkiintoista on seurata, että tullaanko erittäin kalliin länsikaluston rinnalla edes harkitsemaan muita koneita, jotka olisivat tasaväkisiä Venäjän SU-35- ja Pak FA-lentokaluston kanssa. Näitä voisivat olla Sukhoi PAK FA:n vientiversio tai sen pohjalta yhdessä Intian kanssa kehitettävä FGFA-evoluutiomalli.

Sukhoi T-50 PAK-FA prototyypin ensilento 29.1.2010

(Blogijutussani olen lainannut artikkelia Suomen Sotilas-lehdestä 3/2011)