Aselajeja

Aselajeja
T-72M, F-18 C/D Hornets, Hamina class Missileboat Pori

lauantai 23. syyskuuta 2017

ELIAS SIMOJOKI


Silmääni pisti kirjaston uusien teosten seasta yllä oleva teos Elias Simojoesta. Tiesin, että kyseinen henkilö oli vaikuttanut myös täällä Savon suunnassa – lähinnä Kiuruvedellä. Kirjahan piti ottaa luettavaksi, ja aika nopeasti sen kahlasikin läpi. Aika vaikea kahlattava oli paikoin kaikkine pohdintoineen ja viittauksineen, mutta kaiken sain lopulta jotenkin sisäistettyä. Uskonmiehen lisäksi tämä erikoinen persoona oli myös heimosoturi ja poliitikko.

Tässä pari viikkoa sitten selvisi, että hoidokkieni joukossa on yksi 1923 syntynyt vanhus jonka kyseinen Simojoki on kastanut. Jututin kyseistä ihmistä ja hän muisti hyvin Simojoen sekä tämän isän. Kertoi, että seurojakin on hänen kotonaan Kiuruvedellä pitänyt. Hyvin muisti noista vanhoista asioista kertoa, vaikka muistisairaille tyypillisen tapaan lähimuistissa on lähinnä yhtä suurta aukkoa.

Wikipediasta kokosin tähän pienen esittelyn Elias Simojoesta. Sen jälkeen on kirjan kustantajan esittely.

**********************************


Lauri Elias Simojoki (vuoteen 1926 Simelius, 28. tammikuuta 1899 Rautio, Keski-Pohjanmaa – 25. tammikuuta 1940 Koirinojanlahti, Laatokka, Impilahti) oli suomalainen kansallismielinen luterilainen pappi, Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustaja ja Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen. Hän osallistui talvisotaan rykmentin pastorina JR39:ssä ja hänet on haudattu Kiuruveden sankarihautaan.

Hänen vanhempansa olivat kappalainen, myöhemmin lääninrovasti Niilo Iisakki Simelius (1864–1925) ja Kristiina Sofia, o.s. Snellman (1861–1946). Äiti oli Juhani Ahon ikuistaman Hellmannin herran J. A. Snellmanin tytär. Elias Simojoki avioitui vuonna 1937 lastentarhanopettaja Anna-Liisa Kotivuoren kanssa. Heidän poikansa Lauri Aunus (s. 1939) oli Kuopiossa historian lehtorina.

Elias Simelius valmistui ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919. Papiksi hän valmistui Helsingin yliopistosta 1923.

Hän osallistui lyseolaisena luokkatoveriensa Kaarlo Hillilän ja Aaro Pakaslahden kanssa helmikuussa 1918 käytyihin Oulun taisteluihin. Simojoki oli ristiriitainen henkilö. Hän oli samaan aikaan huumorintajuinen ja pidetty Kiuruveden seurakunnan pappi, mutta myös kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921[3] että suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti. Simojoki syytti Mannerheimia tämän Vienan kansalle antaman lupauksen (ns. Miekkavala) pettämisestä. Simojoki kirjoitti Mannerheimille:

    ”Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi.”

Simojoki osallistui Viron äärioikeiston vapsien vallankaappausyritykseen Viron yksinvaltiasta Konstantin Pätsiä vastaan.

Tehtyjen kotietsintöjen yhteydessä tuli esille Simojoen Jaakko Virkkuselle 15. kesäkuuta 1935 kirjoittama kirje. Kirje koski Sinimusta-lehden saamaa painokannetta lehden herjattua Neuvostoliiton ulkoministeriä Litvinovia. Kirjeessä todettiin:

    ”Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”

Kun talvisota syttyi, Elias Simojoki ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Hän kaatui Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Hevosta ei ollut onnistuttu lopettamaan suomalaisten tai neuvostoliittolaisten joukkojen puolelta, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen, lopetti sen pistoolilla ja joutui neuvostoliittolaisten konekiväärin ampumaksi.

Tampereen vapaudenpatsaan ja Lahden sankaripatsaan mallina oli nuori Elias Simelius. Molemmat teokset ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin käsialaa. Patsaat valmistuivat samaan aikaan ja paljastettiin 1921



**********************************

MUSTAN LIPUN ALLA - Elias Simojoen elämä ja utopia


Äärioikeistolaisen papin tarina avaa suomalaisen fasismin syntyhistoriaa.Akateemisen Karjala-Seuran perustaja, fasistisen IKL:n nuorisojohtaja, sisällissodan valkoinen veteraani – Elias Simojoki (1899–1940) oli kiihkeä äärioikeistolainen.Mustan lipun alla kuvaa ääriajattelun syntyä erään sotien välisen ajan näkyvimmän poliittisen hahmon kautta. Jo lukiolaispoikana Simojoki osallistui sisällissotaan ja Itä-Karjalan heimosotaretkeen. 1920-luvun Suomi oli sodan runtelema epävakaa valtio, jota Simojoki aatetovereineen yritti yhtenäistää ryssävihalla ja Suur-Suomi-unelmilla. Syntyi opiskelijajärjestö Akateeminen Karjala-Seura ja myöhemmin Isänmaallinen Kansanliike, suomalaisen fasismin keskeisin organisaatio. IKL:n kansanedustajana ja karismaattisena nuorisojohtajana Simojoki lietsoi uskonnollista ja kansallista herätystä 1930-luvulla. Hän oli aina valmis ajamaan ideologiaansa myös väkivallalla.Mustan lipun alla -teos piirtää kuvan jyrkästä ja traagisesta hahmosta, joka eli uskonnon ja äärinationalismin ristipaineessa. Yksilön kuvauksesta teos laajenee kertomukseksi luterilaisen uskon, rasismin ja fasismin epäpyhästä kolminaisuudesta.VTT Miika Siironen (s. 1973) on poliittiseen historiaan erikoistunut tutkija. Hän on aiemmin kirjoittanut teoksen Valkoiset – vapaussodan perintö (2012).


    Kirjailija:
    Miika Siironen
    Alaotsikko:
    Elias Simojoen elämä ja utopia
    Kieli:
    suomi
    Julkaistu:
    2017-01

    ISBN:
    9789523003163
    Kustantaja:
    Atena

    Sivumäärä:
    328
    Paino:
    585 grammaa





keskiviikko 13. syyskuuta 2017

PANSSARILAIVA ILMARINEN

13.9.1941 – Panssarilaiva Ilmarinen upposi törmättyään merimiinaan, 271 ihmistä hukkui.


Panssarilaiva Ilmarinen lähdössä merille.

Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys

Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue, joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.

Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.

Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 veteen joutunutta, mutta kaikkiaan 271 miestä hukkui. Laivaston komentaja, kommodori Eero Rahola, ja rannikkolaivaston komentaja sekä Ilmarisen päällikkö, komentaja Ragnar Göransson, olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.

Ei tiedetä varmuudella, mistä uppoamisen aiheuttanut miina oli peräisin. Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä oli irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui Ilmarisen miinasuojaan. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin se irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.

Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui, kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä selviytyi ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle, hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle, josta he pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen. Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla he keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat.

Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa. Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään, päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.

Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.

Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kärjessä luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.




Miehistö järjestäytyneenä Ilmarisen kannelle.

tiistai 29. elokuuta 2017

PUNAINEN VIIMA



Lueskelin tässä taannoin läpi aika nopeaan tahtiin tämän kyseisen teoksen. Aika vähän olen tutustunut sisällissodan historiaan. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut joitain kirjoja ja internet-kirjoituksia. Monissa on ollut yhtenä teemana ”lahtarien” eli valkoisten väkivaltaisuudet. Tässä kirjassa, Punainen Viima, on sitten toinen näkökulma eli kirjassa keskitytään punaisten väkivaltaan ja terroriin. Vaikka minulla ei ole mitään syytä epäillä kirjan tietojen todenperäisyyttä, saattaa jotkin aikalaiskäsitykset olla liioiteltuja. Tosiasiaa tämä ei kuitenkaan muuta. Itsellänikin on ollut aivan selvää, että punaisten johtajista ainakin osa oli kovan linjan kannalla. Mallia otettiin Venäjän bolsevikkien toimintatavoista ja ajatuksista.

Kirjoittajan puolen valinnasta ei tule lukiessa mitään epäselvyyttä. Kirjailija on selvästikin valkoisten puolella, mutta kuten sanoin, se ei vaikuta tietojen luotettavuuteen. Liioittelua ja asiayhteydestä eksymistä saattaa kuitenkin olla.

Netistä löysin paljonkin kirjaa kritisoivia kirjoituksia ja arvosteluja. Osa kirjoittajista ovat aika selvästi punaisten näkemysten kannattajia. Kirjassa saattaa olla liioittelua. Koko kansalaissodan, sisällissodan tai miksi sitä nyt kutsutaankin, omaan tulkintaani se ei vaikuta. Kommunistit ja vasemmisto lähtivät kapinaan laillista hallitusta vastaan. Kuten olemme huomanneet historian mukana työläiset saivat oikeuksiaan läpi demokraattisen järjestelmän avulla. Punaisten voitto tuossa kapinassa vuonna 1918 olisi johtanut lopulta Suomen liittämiseen bolsevikkileiriin eli käytännössä olisimme olleet osa Neuvostoliittoa vuoteen 1991. No – talvisotaa ja jatkosotaa ei olisi sodittu. Näin ja muutenkin historia olisi muuttunut, mutta kivikkoinen olisi ollut suomensukuisten tie! Tiedämmehän senkin mitä suurelle osalle suomalaisille kommunistijohtajille ja tavallisillekin suomalaisille, jotka muuttivat tai pakenivat Neuvostoliittoon, kävi Stalinin vainoissa 1930-luvulla.

Suosittelen tätä kirjaa historiasta kiinnostuneille, ja muillekin, laajentamaan näkökulmaa tuohon itsenäisyyden ”alkusekuntien” kansalliseen katastrofiin. Tietty kriittisyys täytyy jokaisen lukijan kuitenkin säilyttää tätä(kin) opusta lukiessaan.


****************************

PUNAINEN VIIMA - Punaisten väkivalta 1917-1918



Valtaosin arkisto- ja kirjallisuustutkimuksiin perustuva tietoteos Punainen viima käsittelee suomalaisten punaisten ja venäläisen sotaväen Suomessa vuosina 1917 ja 1918 harjoittamaa väkivaltaa. Sen uhreina menehtyi yli puolitoista tuhatta lähes yksinomaan siviiliväestöön kuulunutta suomalaista-miestä, naista ja lasta.Kirja antaa käsityksen niistä olosuhteista, joissa Suomi joutui ensimmäistä kertaa puolustamaan itsenäisyyttään. Se johdattaa lukijan siihen pelon ilmapiiriin, joka muodostui maahamme vuonna 1917 aikana ja joka tiivistyi seuraavan vuoden talvena ja keväänä suoranaiseksi kauhuksi useilla punaisten valtaan joutuneilla Etelä-Suomen alueilla. Heidän teoistaan eivät järkyttyneet ainoastaan valkoiseen osapuoleen kuuluneet ja puolueettomat ihmiset, vaan myös monet punaisiin lukeutuneet suomalaiset, jopa punakaartilaiset itse.Kirjasta käy ilmi selvä ero aseelliseen voimaan turvautuneen työväen radikalisoituneen vasemmistosiiven ja parlamentaarisia toimintatapoja kannattaneiden maltillisten sosiaalidemokraattien välillä. Moni tavallinen punakaartilainen joutuikin sodan pyörteisiin ilman, että hänellä olisi ollut muuta syytä liittymiseensä kuin jokapäiväisenleivän hankkiminen itselleen ja perheelleen.Teos sisältää kuvatuissa noin kolmessakymmenessä tapahtumassa menehtyneitten uhrien nimiluettelot. Siinä kerrotaan myös väkivallan tekijöiden nimet, mikäli ne on saatu selville. Useita tapahtumia ei todennäköisesti ole aiemmin julkaistu missään. Muutamiin asiakokonaisuuksiin, kuten esimerkiksi Mommilan kartanon ja Viipurin lääninvankilan verilöylyihin on löytynyt merkittävää täydentävää tietoa.


    Kirjailija:
    Pentti Pylkkö
    Alaotsikko:
    Punaisten väkivalta 1917-1918
    Kieli:
    suomi
    Julkaistu:
    2016-01 

    ISBN:
    9789529378418
    Kustantaja:
    Paleijan kirja

    Sivumäärä:
    301
    Paino:
    842 grammaa 

****************************


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

PAUL CARELL

MARSSI VENÄJÄLLE JA POLTETTU MAA



Löysin paikalliselta kirpputorilta Carellin teoksen Marssi Venäjälle kokonaisen euron hinnalla. Olen  tässä kesän aikana ostellut joitain kirjoja haminalaisen antikvariaatti Salpakirjan nettisivujen kautta. Löysin sieltä kiistellyn kirjailijan toisen samaan aihepiiriin kuuluvan teoksen, Poltettu maa. Sehän piti ostaa sieltä pois kuljeksimasta samalla kun tilasin muuta kirjallista materiaalia.

Olin joskus muinoin aloittanut Marssi Venäjälle kirjan, joka nimensä mukaisesti kertoo operaatio Barbarossasta eli Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon 22.6.1941. Tuolloin kirja jäi kesken. 

Poltettu maa kuvaa saksalaisten perääntymistä Venäjältä. Tähän opukseen en ole kerinnyt vielä oikein tutustua laisinkaan.

Kumpikin kirja olisi tarkoitus kahlata läpi vielä tämän vuoden aikana. Carellin kirjojen tarinoiden uskottavuudesta on puhuttu paljon, sillä hän on ilmeisesti itsekin ollut vastuussa sotarikoksista ja hän ei käsittele kirjoissaan ollenkaan Holokaustia.




Paul Carell (syntyjään Paul Karl Schmidt; 2. marraskuuta 1911 Kelbra, Saksa – 20. kesäkuuta 1997 Rottach-Egern, Saksa) oli SS-upseeri ja Joachim von Ribbentropin lehdistösihteeri toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen hänestä tuli menestyksekäs kirjailija, jonka teoksia on myös suomennettu.

Paul Karl Schmidt syntyi marraskuussa 1911 Kelbran pikkukaupungissa silloisessa Saksin provinssissa, jonka alueet kuuluvat nykyään Saksi-Anhaltin osavaltioon. Hän kävi kansakoulun syntymäkaupungissaan, mutta lukioon hän joutui menemään läheiseen Elben rannalla sijaitsevaan Barbyn kaupunkiin.
20-vuotias Schmidt liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen vuonna 1931. Hänestä tuli natsipuolueen alaisen opiskelijaliiton NS-Studentenbundin aluejohtaja 1934.SS:n hän liittyi samana vuonna.
Carell työskenteli ulkoministeri Joachim von Ribbentropin lehdistösihteerinä ollen vastuussa ulkoministeriön tiedottamisesta ja yksi merkittävistä propagandan luojista natsi-Saksassa. Otsakkeen ”Eurooppa eurooppalaisille” alla hänen teemojaan olivat muun muassa bolševismin eliminointi, juutalaisten eliminointi ja ”bolševismin sutenöörien” Englannin ja Rooseveltin poistaminen Euroopasta.Nykyään on selvää, että Carell oikeutti holokaustin käyttämässään propagandassa. Hän jopa neuvoi unkarinjuutalaisten karkotuksen ja joukkomurhan tiedotuksen hoitamisesta vuonna 1944.

»Suunniteltu toimenpide (Budapestin juutalaisia vastaan) tulee nostattamaan merkittävästi huomiota, ja herättämään voimakkaan reaktion laajuutensa vuoksi. Ne, jotka vastustavat meitä tulevat huutamaan ja puhumaan ihmismetsästyksestä, ja yrittävät käyttää terroripropagandaa nostattamaan meidän vastaisia tunteita sitoutumattomissa valtioissa. Näiden reaktioiden välttämiseksi haluaisin ehdottaa, että mikäli mahdollista luotaisiin syitä ja tapahtumia, jotka oikeuttaisivat toimenpiteen, kuten esim. juutalaisyhteisöiden rakennuksista ja synagogeista löydettäisiin räjähteitä, suunnitelmia sabotaasi-iskuista, vallankaappausta, hyökkäyksiä poliisia vastaan, merkittävien rahamäärien salakuljettamiseksi Unkarin valuutan tuhoamista varten. Viimeisen tapauksen tulisi olla todella törkeä, jota sitten voisi käyttää joukkopidätysten oikeuttamiseksi.»
(Paul Karl Schmidt, 27. toukokuuta 1944 (Ote asiakirjasta Nürnberger Dokument NG-2424)
Liittoutuneet pidättivät hänet 6. toukokuuta 1945 ja hän oli sotavankina kaksi ja puoli vuotta. Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntejä valmisteltaessa Carellin rooli oli pitkään harkinnan alaisena: käytettäisiinkö häntä todistajana vai tultaisiinko häntä syyttämään. Lopulta Carell toimi syyttäjän todistajana, jolloin hän esiintyi ”demokraattisen vapaan lehdistön puolustajana”. 
1950-luvulla Carell rupesi kirjoittamaan lehtiin. Vuosikymmenen loppupuolella hän alkoi kirjoittaa sotahistoriallisia teoksiaan, joiden totuusarvo on raskaasti kyseenalaistettu. Vaikka hän kirjoitti useita kirjoja natsi-Saksasta ja sen asevoimista toisessa maailmansodassa, niissä ei mainittu sanallakaan holokaustista tai Saksan tekemistä sotarikoksista itärintamalla. Carell loi kuvan Wehrmachtista puhtaana, toverillisena ja kunniallisena asevoimina, vaikka totuus on pitkälle toinen.





maanantai 5. kesäkuuta 2017

TASAN 50 VUOTTA SITTEN – KUUDEN PÄIVÄN SOTA


Täysimittainen sota Israelin ja viiden arabimaan; Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin välillä syttyi tasan 50 vuotta sitten. Kuusi päivää myöhemmin voitiin todeta, että piskuinen Israel oli kyennyt murskaamaan sitä paljon voimakkaammat arabimaiden asevoimat. Asiantuntijat löytävät voitolle selkeät syyt.




Kuuden päivän sotaan johtaneen tapahtumaketjun taustalla oli palestiinalaispakolaisten tilanne. Erityisesti Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser oli joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Hänen ei katsottu auttavan riittävästi palestiinalaispakolaisia.
Toukokuussa 1967 Neuvostoliiton tiedusteluelimet kertoivat saaneensa tiedon, että Israel suunnitteli hyökkäystä Syyriaan. Nasser päätti auttaa Syyriaa. Toukokuun 18. hän mobilisoi armeijan ja käski sen siirtyä Israelin rajalle Siinain niemimaalla.
Egypti sulki Aqabanlahden, jolloin laivaliikenne Israelin Eilatin satamaan estyi.
Kuun lopulla Jordanian kuningas Hussein luovutti maansa armeijan Egyptin komentoon. Pian Irak liittyi Israelin-vastaiseen liittoumaan.
Israelin johto katsoi, ettei uhkaavaa sotaa voida käydä pienen maan sisällä. Egyptin ilmavoimien koneet olivat vain seitsemän minuutin lentomatkan päässä Tel Avivista.

Israel iskee lentokentille ja Siinaille

Sota alkoi 5. kesäkuuta, kun Israelin ilmavoimat tekivät massiivisen hyökkäyksen Egyptin ilmavoimia vastaan tuhoten niistä suoraan kentille 90 prosenttia. Samalla tuhottiin kymmenkunta Egyptin ilmavoimien käyttämää lentokenttää. Israel hallitsi tämän jälkeen ilmatilaa Egyptin suunnalla.
Samana päivänä Israel aloitti myös suuren maaoperaation. Hyökkäys oli hämmästyttävä menestys. Israelin panssarivoimat jyräsivät Egyptin armeijan ja valtasivat Siinain niemimaan kahdessa päivässä.


Länsiranta vallataan kahdessa päivässä

Samana päivänä, kun taistelut Siinailla alkoivat, Jordanian tykistö alkoi tulittaa Länsi-Jerusalemia. Jordania ja Syyria olivat saaneet Egyptistä väärää tietoa ja luulivat Egyptin joukkojen olevan voitolla. Ne alkoivat valmistella hyökkäystä Israeliin.
Israel teki Jordaniaan samanlaisen ennaltaehkäisevän iskun kuin Egyptiinkin. Sen seurauksena Jordanian ilmavoimat menetti kaikki suihkuhävittäjänsä. Lisäksi Irakin ilmavoimia vastaan tehtiin hyökkäys.
Israelin maahyökkäys alkoi saman tien. Maahanlaskujoukot valtasivat Itä-Jerusalemin ja kaksi päivää myöhemmin koko Länsiranta oli suurella pihtiliikkeellä vallattu Jordanian armeijalta.


5. kesäkuuta Syyrian ja Libanonin ilmavoimat olivat alkaneet tehdä iskuja Pohjois-Israeliin. Rajuissa ilmataisteluissa Israelin koneet ampuivat alas muutamia hyökkääjien koneita.
Saman päivän iltana Israelin ilmavoimat teki Syyrian lentokentille iskun, jossa tuhottiin noin kaksi kolmasosaa maan ilmavoimien kalustosta.

Golanin ongelma

Syyriaan kuuluvilta Golanin kukkuloilta oli tehty paljon aseellisia hyökkäyksiä Israeliin. Israelissa haluttiin estää hyökkäykset, mutta asevoimien johto oli haluton yrittämään kukkuloiden valtausta. Syyrian asevoimat olivat linnoittaneet kukkulat lujasti ja vuoristoinen maasto suosi puolustajaa. Israelissa pelättiin suuria tappioita.
Lopulta 9. kesäkuuta Siinailta vapautuneet joukot hyökkäsivät Golanille. Ensimmäinen taistelupäivä oli verinen Syyrian joukkojen tehdessä kovaa vastarintaa.
Toisena hyökkäyspäivänä Israelin joukot hämmästyivät, kun havaitsivat syyrialaisten suurelta osin paenneen ja tuhonneen puolustusasemansa. 
Sotatoimet loppuivat tähän, joskin molemminpuolinen katkeruus säilyi.

Nerokkaasti suunnitellut ilmahyökkäykset

Sotilasasiantuntijat ovat jälkeenpäin analysoineet Kuuden päivän sotaa ja löytäneet neljä selkeää syytä, miksi Israel saavutti näyttävän voiton alkuun ylivoimaiseksi arvioiduista vihollisista.
Israelin ilmavoimien tuhoisat hyökkäykset perustuivat korkealaatuiseen tutkajärjestelmään, jonka avulla Israelin tiedustelu näki, milloin Egyptin koneet nousivat kentiltään ilmaan. Tämän perusteella voitiin laskea, milloin viimeistään Egyptin koneiden oli palattava tukikohtiinsa ennen kuin niiden polttoaine loppui. Egyptin lentokentät olivat Israelin tiedustelun tarkassa seurannassa.
Israelin koneiden hyökkäykset ajoitettiin täsmällisesti siten, että ne iskivät juuri egyptiläiskoneiden laskeuduttua tankit tyhjinä. Maassa tankattavina olleet koneet olivat helppoja maaleja Israelin hävittäjien tykeille ja raketeille.


Israelin ilmavoimat toteutti iskunsa kahdessa vaiheessa. Ensin koneet pommittivat lentokenttien kiitoradat käyttökelvottomiksi. Toisessa vaiheessa maassa olleet koneet tuhottiin.
Egyptin, Jordanian ja Syyrian ilmatorjunta onnistui pudottamaan muutamia Israelin koneita, mutta Israelin tappiot olivat vähäiset sen vihollisiin verrattuna.
Egyptillä oli käytössään neuvostovalmisteisia SA-2-ilmatorjuntaohjuksia. Ne olivat kyllä nopeita, mutta myös isoja ja kämpelöitä. Israelin lentäjät pystyivät ketterillä koneillaan väistelemään ohjuksia, joita he kutsuivat "lentäviksi puhelinpylväiksi".
Israel pystyi myös häiritsemään vihollismaidensa ilmavalvontatutkia.
Israelilla oli varsinaisia taisteluhävittäjiä niukasti, joten harjoituskäyttöön tarkoitetut Fouga Magister -koneet otettiin mukaan sotatoimiin. Ne varustettiin konekivääreillä ja raketeilla ja osoittautuivat tehokkaiksi hyökkäyksissä lentokenttiä ja panssarivaunuja vastaan.
Samaa kaavaa käytettiin hyökkäyksissä muidenkin vihollismaiden kohteisiin.



Tarkka maaston tutkiminen

Israelin armeija tiesi, että sen oli vallattava Siinai nopeasti, sillä pitkäaikaiseen sotaan ei ollut varaa. Tätä silmälläpitäen koko niemimaan maasto oli tutkittu erittäin tarkoin jo vuoden 1956 Suezin kriisin jälkeen, jolloin Israel valtasi Siinain edellisen kerran.
Tutkimuksissa hyödynnettiin maaperäasiantuntijoita, geologeja ja jopa arkeologeja. He selvittivät, missä autiomaan kolkassa oli käyttökelpoisia kulkureittejä, ja missä maasto todella oli kulkukelvoton. Tutkimuksissa otettiin huomioon mm. tuulen siirtelemien hiekkadyynien sijainti.
Lopulta Israelin asevoimat tunsi Siinain maaston paremmin kuin paikan päällä oleva Egyptin armeija. Kulkuväyliä löydettiin sellaisiltakin seuduilta, joilla kamelikaravaanitkaan eivät liikkuneet.


Siinailta löydettiin mm. ammoin unohtuneita Rooman valtakunnan aikaisia kivipäällysteisiä teitä. Ne raivattiin hiekkakerroksen alta ja niitä käytettiin panssarikolonnien kulkuväylinä.
Analyysien pohjalta laadittiin suunnitelma panssariyksiköiden etenemiselle. Panssarijoukkojen hyökkäys perustuikin paljolti koukkauksiin ja iskuihin yllättävistä suunnista useimmiten egyptiläisjoukkojen puolustuslinjan takaa.

Arabijoukkojen taistelutapa

Sodasta palanneet israelilaissotilaat kertoivat, että arabijoukkojen taistelutapa oli hyvin kaavamainen.
Siinain aavikolla egyptiläissotilaat taistelivat raivokkaasti linnoitetuissa tukikohdissaan, mutta joukot eivät juurikaan liikkuneet. Yksiköitä ei liikuteltu, vaikka israelilaiset olivat puhkaisseet puolustuslinjan tai hyökkäsivät sivustasta.
Egyptiläiset tekivät myös harvoin vastahyökkäyksiä ja nekin olivat enimmäkseen yksinkertaisia rintamahyökkäyksiä, joita vastaan oli helppo puolustautua.


Egyptin armeija kaivoi panssarivaununsa maahan, joten niitä ei juuri yritettykään käyttää liikkuvassa sodassa.
Lisäksi Israelin panssarivoimien vaunumiehistöt oli koulutettu käyttämään tykkejä vaunun liikkuessa. Egyptiläisten oli pysäytettävä vaununsa voidakseen tähdätä ja ampua.
Israelilaisten hämmästykseksi sama päti myös Jordanian ja Syyrian maajoukkoihin. Myös ne pysyttelivät asemissaan ja puolustautuivat niissä päättäväisesti, mutta liikkuvuus puuttui.
Lopuksi on huomattava, ettei Egypti yrittänytkään käyttää laivastoaan. Laivastolla oli käytössään ohjuksia, jotka olisivat voineet olla käyttökelpoisia Israelin panssarijoukkoja vastaan. Egypti kuitenkin veti laivastonsa satamiin pelätessään Israelin ilmavoimia.
Sota-asiantuntijoiden mukaan Kuuden päivän sodassa sodan kenttäjohto oli Israelilla selvästi korkeammalla tasolla kuin sen vastapuolen. Presidentti Nasser antoi jo sodan alkuvaiheessa vetäytymiskäskyn, mutta armeija ei saanut mitään täsmennyksiä, miten vetäytyminen suoritettaisiin.



Pitkäaikainen valmistelu

Israelin hyökkäys perustui suunnitelmaan, jota oli valmisteltu jo useita vuosia, kertoo Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori evp. Pasi Kesseli.
Israelin sotilasdoktriini perustui ajatukseen, että maa oli liian pieni, että sen sisällä voisi käydä puolustussotaa. Israel valmistautui puolustautumaan hyökkääjiä vastaan ennaltaehkäisevään iskuun perustuvalla strategialla.
Valtaosa YK:n jäsenmaista hyväksyikin myöhemmin tulkinnan, että Israelin hyökkäyksessä kyse oli puolustuksellisesta sotatoimesta, ei ensi-iskusta, joka taas olisi ollut hyökkäystoimi, kertoo eversti evp. Kesseli.
Hyökkäyksen eri osia oli harjoiteltu tarkasti.
Samaan aikaan mahdollisia vastustajia hämättiin. Egyptin ja muiden maiden tiedustelijat olivat tottuneet siihen, että Israelin ilmavoimien koneet nousivat tiettyyn aikaan ilmaan ja suuntasivat Välimerelle tekemään omia harjoituksiaan, ja tästä ei tarvinnut välittää.
5.6. 1967 koneet suuntasivatkin Välimeren sijasta kohti Egyptin ilmavoimien käyttämiä kenttiä.






Tekstin lähde: YLE
Kuvat: Internet


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

MANNERHEIMIN SYNTYMÄSTÄ 150 VUOTTA


Carl Gustaf Emil Mannerheim (4. kesäkuuta 1867 Askainen – 27. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi) oli Suomen toinen valtionhoitaja (1918–1919), kuudes presidentti (1944–1946) ja Suomen marsalkka. Mannerheim palveli lähes kolmekymmentä vuotta Venäjän keisarillisessa armeijassa, jossa osallistui Venäjän–Japanin sotaan ja ensimmäisen maailmansodan itärintaman taisteluihin. Hän toimi puolustusvoimien ylipäällikkönä jokaisessa Suomen itsenäisyyden ajan neljässä sodassa.
Mannerheim on yksi itsenäisen Suomen historian keskeisistä henkilöistä.

Tänään 4. kesäkuuta 2017 hänen syntymästään tulee kuluneeksi 150 vuotta.


Nuori Mannerheim


Nuori Kornetti


Mannerheim Chevalier-kaartissa


Valkoinen kenraali


Mannerheim, Suojeluskuntalainen


Mannerheim ja Käthy


Mannerheim harvinaisessa värikuvassa


 Kenraalimajuri Erkki Raappana, Mannerheim ja kenraaliluutnantti Aksel Airo


Hitler ja Mannerheim 4.6.1942


Mannerheimin virkaanastujaiset presidentiksi


Presidenttinä


Mannrheim ja ministeri Kekkonen 1945


Mannerheimin avoin arkku


Hautajaissaatto


Hauta Hietaniemessä









maanantai 22. toukokuuta 2017

ACHTUNG PANZER


Ostin tässä tässä toukokuussa jo aikaisemmin ostetun teoksen, ”Tiger raskas panssarivaunu”, seuraksi uuden opuksen, ”Saksan rynnäkkötykit”. Nyt kumpikin mainio kirja on työn alla. Suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille. Näistä kahdesta varmaan teenkin jonkinlaisen kalustollisen yhteenvedon tai esittelyn tänne blogiini. Toisaalta moni muukin tänne aiottu projekti on vielä kesken. Joka  tapauksessa, tässä on kustantajan esittely näistä mainioista tietokirjoista.

**************************

TIGER RASKAS PANSSARIVAUNU


Sotahistoria
Thomas Anderson
Tiger - Raskas panssarivaunu

Saksalainen raskas Tiger-panssarivaunu oli toisen maailmansodan pelätyimpiä aseita. Tekniikaltaan se oli huomattavasti kehittyneempi kuin Neuvostoliiton tai länsiliittoutuneiden panssarit. Aseistuksena Tigerissä oli erittäin tulivoimainen 88-millinen KwK L/56 -tykki, jonka kantama, tarkkuus ja iskuvoima olivat ylivoimaisia. Lisäksi vaunu oli erittäin vahvasti panssaroitu. Vaikka Tigeriä valmistettiin verrattain vähän, hallitsi se taistelukenttiä itärintamalla, Pohjois-Afrikassa ja lännessä. Raskaat Tigerit lietsoivat vastustajiin kauhua ja nostattivat omien taistelutahtoa.

Saksalainen Thomas Anderson perehtyi Saksan ja liittoutuneiden arkistoihin sekä haastatteli panssariveteraaneja saadakseen kattavan kuvan Tigerin kehityksestä ja käytöstä. Oliko vaunun kehitys viety liian pitkälle? Oliko se hankala ja kallis valmistaa? Miksi sen operatiivista käyttöä vaivasivat tekniset ongelmat?

Kirjassaan Anderson syventyy kiinnostavasti ja asiantuntevasti Tigerin tekniikkaan, panssarointiin, aseistukseen ja ampumatarvikkeisiin – eli niihin ominaisuuksiin, joiden ansiosta Tigeristä tuli maailmanhistorian kuuluisin panssarivaunu.

  Suomennos Lauri Mäkelä
  Sid.
  200 x 250 mm
  240 sivua
  198 kuvaa
  2. painos
  ISBN
  978-952-229-165-3



SAKSAN RYNNÄKKÖTYKIT


Sotahistoria
Thomas Anderson
Saksan rynnäkkötykit

Rynnäkkötykeillä oli merkittävä rooli Saksan asevoimissa toisen maailmansodan aikana. Saksalaiset olivat kehittäneet uuden aselajin tukemaan jalkaväkidivisioonia taistelukentällä. Panssaroidut rynnäkkötykit taistelivat pienissä muodostelmissa jalkaväen rinnalla ja tarvittaessa myös panssarintorjuntatehtävissä. Niiden tehtävät ja käyttö muuttuivat sodan pitkittyessä, kun hyökkäysvaiheen salamasota vaihtui epätoivoiseksi puolustustaisteluksi. Monesti vihollisen läpimurto saatiin torjuttua vasta, kun rynnäkkötykit saapuivat paikalle.

Saksalainen Thomas Anderson on perehtynyt lukuisiin arkistoihin ja haastatellut rynnäkkötykistön veteraaneja muodostaakseen todenmukaisen kuvan aselajista. Laajan taustatyön pohjalta syntyi tämä faktoihin perustuva kokonaisesitys Saksan rynnäkkötykeistä, jotka ovat perusteettomasti jääneet kirjallisuudessa tarunhohtoisempien panssarivaunujen varjoon.

    Suomennos Lauri Mäkelä
    Sid.
    200 x 250 mm
    288 sivua
    236 kuvaa
    1. painos
    ISBN
    978-952-229-182-0