Aselajeja

Aselajeja
T-72M, F-18 C/D Hornets, Hamina class Missileboat Pori

tiistai 14. marraskuuta 2017

EUROOPAN HÄVITTÄJÄKUUME


Euroopassa on alkamassa hävittäjäkoneiden ”vaihtoviikot”. Hävittäjäkuume on nyt lähes koko Euroopan laajuinen. Venäjän aggressiivinen voimapolitiikka ja Trumpin kommentit NATO-maiden puolustuksesta  tai oikeastaan puolustusbudjettien tilasta on varmaankin ollut motivaatio monen hävittäjäprojektin käynnistymiseen.

Alla olevassa kartassa on Euroopan hävittäjävahvuudet vuoden 2017 alussa.  Monella Itä-Euroopan Nato-maalla on vielä käytössä Neuvostoliiton/Venäjän kalustoa. Romanialla, Kroatialla ja Natoon kuulumattomalla Serbialla on vielä käytössä jopa MiG-21 kalustoa.




Romanian MiG-21 LancerR

Kroatian MiG-21 bis kalustoa

Oheisessa taulukossa on tilattuja ja tilausta odottavia hävittäjäkoneita maittain vuoden 2017 alussa Euroopassa. Venäjän luvut sisältävät tyypilliseen tapaan myös vanhojen koneiden päivitykset uusien koneiden lisäksi. Serbian MiG-29:stä kahdeksan on Valko-Venäjän lahjoittamia vanhoja koneita. Romanian F-16-koneet ovat elinkaaripäivitettyjä, käytettyjä koneita. Norja on jo ottanut käyttöön kolme ensimmäistä F-35-konetta.


Suomen vaihtoehdothan ovat vielä tässä vaiheessa F-35, F-18 Super Hornet, Jas Gripen, Rafale ja Typhoon. Koneiden määrä tullee ilmeisesti olemaan n. 60.

Locheed Martin F-35

 Boeing F-18 Super Hornet


Yhdysvaltalaisten koneiden lisäksi hankintalistoilla on kolme eurooppalaista vaihtoehtoa: Dassault Rafale, Eurofighter Typhoon ja Jas Gripen.



Artikkelin tekstin lähde: Siivet-Wings 4/2017, Savon Sanomat 11.11.2017
Kuvat: Siivet-Wings 4/2017, Internet



perjantai 10. marraskuuta 2017

TUNTEMATON SOTILAS



Kävin Iisalmen reissulla katsomassa uuden Tuntemattoman sotilaan. Elokuva oli positiivinen yllätys eli hyvä oli. Taistelukohtaukset oli tehty todella hyvin ja roolijakokin näin ensimmäisellä katsomisella vaikutti hyvältä. Varsinkin Eero Ahon jäätävä suoritus Rokkana oli mainio.


Vanha ”kalusto-expertti” oli erityisesti tyytyväinen siihen, että T-34 panssarin mallit tulivat elokuvassa esiin oikeassa tuotantojärjestyksessä eli ”pitkäputkinen Sotka” oli taistelussa mukana vasta kun oltiin vuodessa 1944. Muita ristiriitaisuuksia elokuvasta pitäisi kuitenkin löytyä erään ystäväni mukaan, mutta ensimmäisellä katselulla en kiinnittänyt käsiaseistukseen paljon huomiota. Pitää sitten ostaa DVD kun kyseinen raina tulee myyntiin ja katsoa uudelleen. Samaan katselukokemukseen ei kuitenkaan pääse kuin elokuvateatterissa.








TRAILERI - 1

TRAILERI - 2



tiistai 7. marraskuuta 2017

VENÄJÄN VALLANKUMOUKSESTA 100 VUOTTA


Tänään tulee kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun vähemmistökommunistit tekivät Venäjällä onnistuneen vallankaappauksen. Reilu puoli vuotta aiemmin tsaarin kaataneen Venäjän väliaikaisen hallituksen oli nyt vuoro luhistua: pääministeri Aleksandr Kerenski pakeni Ranskaan.

Vallan kaapanneet bolševikit saivat Leninin johdolla pidettyä vallan käsissään. Verettömästä vallankaappauksesta ryhdyttiin puhumaan Lokakuun vallankumouksena – tapahtuma sai myöhemmin Neuvostoliitossa ylleen myyttisen sädekehän.

Venäjän vallankumous tapahtui tasan sata vuotta sitten. Myöhemmin Marx, Engels ja Lenin nousivat Neuvostoliitossa lähes myyttiseen asemaan.


LOKAKUUN VALLANKUMOUS

Risteilijä Auroralta ammutut laukaukset aloittivat neuvostohistorian mukaan Lokakuun vallankumouksen 7. marraskuuta 1917.

Lokakuun vallankumous (myös lokakuun suuri sosialistinen vallankumous) oli Venäjällä marraskuussa 1917 tapahtunut vallankumous, jossa sosialistinen bolševikkipuolue syrjäytti Venäjän väliaikaisen hallituksen ja otti vallan työläisneuvostojen nimissä. Tämä johti Neuvosto-Venäjän perustamiseen. Lokakuun vallankumous oli jatkumoa aiemmin samana vuonna tapahtuneelle helmikuun vallankumoukselle, jonka yhteydessä keisarinvalta oli kukistunut, ja ne muodostavat yhdessä Venäjän vallankumouksena tunnetun kokonaisuuden. Lokakuun vallankumouksella tarkoitetaan erityisesti maan pääkaupungissa Pietarissa 6.–8. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 24.–26. lokakuuta) 1917 suoritettua vallankaappausta, mutta vallankumous jatkui sen jälkeen valtataisteluna ja vuosina 1918–1922 käytynä Venäjän sisällissotana, jonka päätteeksi bolševikit saivat vakiinnutettua yksinvaltansa.

Vallankumoustaide oli Neuvostoliitossa valtion virallista taidetta. Tässä Boris Kustodievin maalaus Bolsevikki vuodelta 1920.


Bolševikkien suosio oli kasvanut nopeasti vuoden 1917 aikana, sillä he lupasivat kansalle ”rauhaa, maata ja leipää” ja kaiken vallan siirtämistä neuvostoille, kun taas väliaikainen hallitus menetti suosionsa jatkettuaan tappiollista ensimmäistä maailmansotaa ja viivyteltyään lupaamiaan uudistuksia. Toisin kuin jokseenkin spontaanisti puhjennut helmikuun vallankumous, lokakuun vallankumous oli bolševikkien johdon huolella suunnittelema ja keskitetysti johdettu. Avainhenkilöt olivat bolševikkien johtaja Vladimir Lenin ja Pietarin neuvoston johtaja Lev Trotski, jonka aloitteesta vallankumous suoritettiin samaan aikaan toisen yleisvenäläisen neuvostokongressin kanssa. Vallanvaihdos Pietarissa oli lähes veretön, mutta väliaikaisen hallituksen istuntopaikkana toimineen Talvipalatsin hallinnasta käytiin pienimuotoinen taistelu.

Vallankumoukselliset hyökkäävät Talvipalatsiin. (lavastettu  tilanne)


Lokakuun vallankumouksesta tuli kommunististen liikkeiden esikuva kaikkialla maailmassa.


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

KUUSI KUOLEMAANTUOMITTUA


Suomen sisällissodan 1918 historian tutkiminen jatkuu. Viikko sitten sain luetuksi loppuun  kirjan ”Kuusi kuolemaantuomittua”.

Olli Korjus selvittää kirjassa millaisia miehiä olivat viimeiset kuusi sisällissodan jälkiselvityksessä teloitettua punaista. Aika hyvin hän tässä onnistuukin.
Nämä kuusi miestä ovat: Kustaa Salminen, Nestori Gylden, Erkki Raide, Kalle Sjögren, Martti Vesa ja Gunnar Mörn.

Kirjassa törmään kuitenkin runsauden pulaan kun päähenkilöiden lisäksi mukaan tulee paljon lisää henkilöitä ja tapahtumia joita kuvataan sivukaupalla.
Itse pidin kuitenkin kirjasta ja se antoi minulle paljon uutta tietoa sisällissodan tapahtumista ja syistä.
Kirja antaa kuitenkin ihan hyvän uuden näkökulman tähän aiheeseen – ainakin minulle. 

Kirjassa mainittiin sivujuonteena yksi lapinlahtelainen, joka kaatui Ikaalisissa 26.2.1918. Tämän valkoisten puolella taistelleen nuorukaisen, Reino Puurusen, haudan löysinkin Lapinlahden sankarihautausmaalta. Hän oli ammatiltaan kirjan mukaan kauppa-apulainen tai kauppapalvelija, kuten internetin Sotasurmat tietokannassa hänestä sanotaan. Enempää hänestä ei kerrota. Katsotaan löydänkö tästä ihmisestä tietoja enemmän?



************************************

KUUSI KUOLEMAANTUOMITTUA



Kuuden kuolemaantuomitun karut tarinat kertovat itsenäistyvästä Suomesta

Suomenlinnan päävartiosta vietiin syyskuisena aamuna 1918 kuusi miestä Kustaanmiekan valleille, missä heidät teloitettiin. Miehet oli tuomittu valtiorikosoikeudenkäynneissä kansalaissodan jälkeen. Keitä nämä miehet olivat ja miten he päätyivät teloitusryhmän
eteen?

Kuuden kuolemaantuomitun tarinat avaavat monia näköaloja vuoden 1918 murhenäytelmään. Miesten elämänkohtaloiden kautta lukijalle piirtyy kuva sotaan johtaneesta ajasta eri puolilla punaista Suomea, vähäväkisen kansan elämästä sekä yhteiskunnallisista ristiriidoista, jotka purkautuivat väkivaltana. Keskushenkilöt olivat aktiivisia punaisia, joista osa tuomittiin murhista tai niihin yllyttämisestä, osa tuomittiin”poliittisina”.

Teloitetut olivat kotoisin eri paikkakunnilta, niin maaseudulta kuin kaupungistakin. Osa heidän tarinoistaan kietoutuu tapahtumiin ja paikkoihin, joista ovat kirjoittaneet myös Joel Lehtonen, Väinö Linna ja F. E. Sillanpää.

Olli Korjus esittää Kuudessa kuolemaantuomitussa voimakkaan kuvan itsenäistyvästä Suomesta. Tietokirja perustuu arkistomateriaaliin ja tutkimustietoon, mutta Korjus ei arkaile tuntea myötätuntoa: näkökulma on hävinneiden ja tuhoutuneiden – voittajien kielellä ”roskaväen” – puolella.

Tekijä: Korjus, Olli
Vuosi: 2014
Kieli: suomi
Kustantaja: Jyväskylä : Atena, 2014
Sivumäärä: 461 





sunnuntai 1. lokakuuta 2017

VIIPURI 1918


Jälleen on  yksi Suomen historiaa käsittelevä kirja kahlattu läpi.

Simojoesta kertovan kirjan jälkeen palasin jälleen edellisen kirjan Punainen Viima kuvailemaan maailmaan eli kansalaissotaan, sisällissotaan, vapaussotaan, veljessotaan – tai miksi sitä kutsutaankin. Se riippuu monesti jokaisen henkilökohtaisesta katsantokannasta.

Olin lukenut Keskisarjalta aikaisemmin yhden kirjan,  Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia. Pidin hänen tavastaan kertoa historiallisia tosiasioita kaunokirjallisin keinoin. Samanlainen tyyli jatkuu myös tässä kirjassa, Viipuri 1918.

Tampere oli tärkein taistelupaikka mutta ei tapahtumapaikkana kun mittapuuksi asettuu syiden ja seurausten kokonaisuus. Sota alkoi Viipurista. Viipuri oli punaisen suomen liikennesolmu ja sitkein hallintokeskus. Vallankumouksen sytyttäneenä piiritettynä vallattuna puhdistettavana kaupunki joku vaiheita joille on vaikea keksiä kyllin voimakasta adjektiivia. Kirjan päähenkilöinä kamppailevat viipurilaiset ja jostakin syystä Viipurin liepeille 1918 paiskautuneet ihmiset, pienet ja muutamat suuretkin. Keskisarja kuljettaa kirjassaan lukijaa niin Karjalan rintamalla kuin punaisen Viipurin kaduilla ja kapakoissa.

Punainen viima teoksessa keskityttiin  punaiseen terroriin.  Keskisarjan kirjassa punaisen terrorin lisäksi käsitellään valkoisten puhdistuksia . Viipurissahan tapahtui suomen suurin yksittäinen joukkoteloitus. Noin 200 ihmistä ammuttiin Pyhän Annan kruunun linnoituksen valleilla. Tapahtumaan liittyi myös etnisen puhdistuksen piirteitä venäläisten murhaamisen myötä.

Kirjassa seurataan muutamien ihmisten toimia ja kohtaloita noina kuukausina ja kerrotaan muutenkin heidän historiastaan.  Yksi mielenkiintoinen tapaus on Arbetet-lehden toimittaja Gunnar Mörn. Mies joka ei sodan missään vaiheessa aseeseen tarttunut  teloitettiin Suomenlinnassa syyskuussa 1918. Uusimmassa työn alla olevassa kirjassa, Kuusi kuolemantuomittua, hänestä kerrotaan enemmän. Tuosta nyt siis lukupöydälläni olevasta kirjasta saatan kertoa sanasen sitten myöhemmin.

****************************************

VIIPURI 1918


SBN 9789522341877
Sivumäärä 380
Julkaisuvuosi 2013

Mustavalkoinen kuvitus.
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen


Teemu Keskisarja (s. 1971) on Suomen luetuimpia historioitsijoita. Hänen aiheensa ulottuvat muinaisista seksuaalirikoksista nykypäivän talouteen. Teoksesta Raaka tie Raatteeseen (2012) Keskisarja sai UKK-palkinnon ja Kainuun kirjallisuuspalkinnon. Viipuri 1918 (2013) oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana.


****************************************


lauantai 23. syyskuuta 2017

ELIAS SIMOJOKI


Silmääni pisti kirjaston uusien teosten seasta yllä oleva teos Elias Simojoesta. Tiesin, että kyseinen henkilö oli vaikuttanut myös täällä Savon suunnassa – lähinnä Kiuruvedellä. Kirjahan piti ottaa luettavaksi, ja aika nopeasti sen kahlasikin läpi. Aika vaikea kahlattava oli paikoin kaikkine pohdintoineen ja viittauksineen, mutta kaiken sain lopulta jotenkin sisäistettyä. Uskonmiehen lisäksi tämä erikoinen persoona oli myös heimosoturi ja poliitikko.

Tässä pari viikkoa sitten selvisi, että hoidokkieni joukossa on yksi 1923 syntynyt vanhus jonka kyseinen Simojoki on kastanut. Jututin kyseistä ihmistä ja hän muisti hyvin Simojoen sekä tämän isän. Kertoi, että seurojakin on hänen kotonaan Kiuruvedellä pitänyt. Hyvin muisti noista vanhoista asioista kertoa, vaikka muistisairaille tyypillisen tapaan lähimuistissa on lähinnä yhtä suurta aukkoa.

Wikipediasta kokosin tähän pienen esittelyn Elias Simojoesta. Sen jälkeen on kirjan kustantajan esittely.

**********************************


Lauri Elias Simojoki (vuoteen 1926 Simelius, 28. tammikuuta 1899 Rautio, Keski-Pohjanmaa – 25. tammikuuta 1940 Koirinojanlahti, Laatokka, Impilahti) oli suomalainen kansallismielinen luterilainen pappi, Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustaja ja Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen. Hän osallistui talvisotaan rykmentin pastorina JR39:ssä ja hänet on haudattu Kiuruveden sankarihautaan.

Hänen vanhempansa olivat kappalainen, myöhemmin lääninrovasti Niilo Iisakki Simelius (1864–1925) ja Kristiina Sofia, o.s. Snellman (1861–1946). Äiti oli Juhani Ahon ikuistaman Hellmannin herran J. A. Snellmanin tytär. Elias Simojoki avioitui vuonna 1937 lastentarhanopettaja Anna-Liisa Kotivuoren kanssa. Heidän poikansa Lauri Aunus (s. 1939) oli Kuopiossa historian lehtorina.

Elias Simelius valmistui ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919. Papiksi hän valmistui Helsingin yliopistosta 1923.

Hän osallistui lyseolaisena luokkatoveriensa Kaarlo Hillilän ja Aaro Pakaslahden kanssa helmikuussa 1918 käytyihin Oulun taisteluihin. Simojoki oli ristiriitainen henkilö. Hän oli samaan aikaan huumorintajuinen ja pidetty Kiuruveden seurakunnan pappi, mutta myös kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921[3] että suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti. Simojoki syytti Mannerheimia tämän Vienan kansalle antaman lupauksen (ns. Miekkavala) pettämisestä. Simojoki kirjoitti Mannerheimille:

    ”Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi.”

Simojoki osallistui Viron äärioikeiston vapsien vallankaappausyritykseen Viron yksinvaltiasta Konstantin Pätsiä vastaan.

Tehtyjen kotietsintöjen yhteydessä tuli esille Simojoen Jaakko Virkkuselle 15. kesäkuuta 1935 kirjoittama kirje. Kirje koski Sinimusta-lehden saamaa painokannetta lehden herjattua Neuvostoliiton ulkoministeriä Litvinovia. Kirjeessä todettiin:

    ”Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”

Kun talvisota syttyi, Elias Simojoki ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Hän kaatui Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Hevosta ei ollut onnistuttu lopettamaan suomalaisten tai neuvostoliittolaisten joukkojen puolelta, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen, lopetti sen pistoolilla ja joutui neuvostoliittolaisten konekiväärin ampumaksi.

Tampereen vapaudenpatsaan ja Lahden sankaripatsaan mallina oli nuori Elias Simelius. Molemmat teokset ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin käsialaa. Patsaat valmistuivat samaan aikaan ja paljastettiin 1921



**********************************

MUSTAN LIPUN ALLA - Elias Simojoen elämä ja utopia


Äärioikeistolaisen papin tarina avaa suomalaisen fasismin syntyhistoriaa.Akateemisen Karjala-Seuran perustaja, fasistisen IKL:n nuorisojohtaja, sisällissodan valkoinen veteraani – Elias Simojoki (1899–1940) oli kiihkeä äärioikeistolainen.Mustan lipun alla kuvaa ääriajattelun syntyä erään sotien välisen ajan näkyvimmän poliittisen hahmon kautta. Jo lukiolaispoikana Simojoki osallistui sisällissotaan ja Itä-Karjalan heimosotaretkeen. 1920-luvun Suomi oli sodan runtelema epävakaa valtio, jota Simojoki aatetovereineen yritti yhtenäistää ryssävihalla ja Suur-Suomi-unelmilla. Syntyi opiskelijajärjestö Akateeminen Karjala-Seura ja myöhemmin Isänmaallinen Kansanliike, suomalaisen fasismin keskeisin organisaatio. IKL:n kansanedustajana ja karismaattisena nuorisojohtajana Simojoki lietsoi uskonnollista ja kansallista herätystä 1930-luvulla. Hän oli aina valmis ajamaan ideologiaansa myös väkivallalla.Mustan lipun alla -teos piirtää kuvan jyrkästä ja traagisesta hahmosta, joka eli uskonnon ja äärinationalismin ristipaineessa. Yksilön kuvauksesta teos laajenee kertomukseksi luterilaisen uskon, rasismin ja fasismin epäpyhästä kolminaisuudesta.VTT Miika Siironen (s. 1973) on poliittiseen historiaan erikoistunut tutkija. Hän on aiemmin kirjoittanut teoksen Valkoiset – vapaussodan perintö (2012).


    Kirjailija:
    Miika Siironen
    Alaotsikko:
    Elias Simojoen elämä ja utopia
    Kieli:
    suomi
    Julkaistu:
    2017-01

    ISBN:
    9789523003163
    Kustantaja:
    Atena

    Sivumäärä:
    328
    Paino:
    585 grammaa





keskiviikko 13. syyskuuta 2017

PANSSARILAIVA ILMARINEN

13.9.1941 – Panssarilaiva Ilmarinen upposi törmättyään merimiinaan, 271 ihmistä hukkui.


Panssarilaiva Ilmarinen lähdössä merille.

Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys

Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue, joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.

Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.

Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 veteen joutunutta, mutta kaikkiaan 271 miestä hukkui. Laivaston komentaja, kommodori Eero Rahola, ja rannikkolaivaston komentaja sekä Ilmarisen päällikkö, komentaja Ragnar Göransson, olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.

Ei tiedetä varmuudella, mistä uppoamisen aiheuttanut miina oli peräisin. Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä oli irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui Ilmarisen miinasuojaan. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin se irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.

Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui, kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä selviytyi ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle, hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle, josta he pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen. Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla he keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat.

Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa. Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään, päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.

Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.

Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kärjessä luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.




Miehistö järjestäytyneenä Ilmarisen kannelle.