TSAARIPERHEEN MURHA 1918

Venäjän viimeisen tsaariperheen murhaamisesta on tänään kulunut 100 vuotta. Venäjää satojen vuosien ajan hallinnut Romanovien hallitsijasuku sammui, kun bolshevikit surmasivat tsaari Nikolai II:n, hänen vaimonsa Aleksandran ja heidän viisi lastaan (Aleksei, Anastasia, Maria, Olga ja Tatjana) Jekaterinburgissa 17. heinäkuuta 1918. Kommunistit tappoivat talossa myös muiden muassa tsaariperheen lääkärin ja kokin. 

Tsaari Nikolai II luopui kruunustaan maaliskuussa 1917, kun ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaan ruokapulaan kyllästynyt kansa kapinoi silloisessa pääkaupungissa Petrogradissa. Myöhemmin samana vuonna Vladimir Leninin johtamat kommunistiset bolshevikit nousivat valtaan lokakuun vallankumouksessa.

Tsaariperhe pidätettiin, ja bolshevikit pitivät heitä vankeina ensin Siperiassa ja sitten Uralilla sijaitsevassa Jekaterinburgissa. Neuvosto-Venäjällä riehui tuolloin sisällissota, ja bolshevikit pelkäsivät heitä vastustavien valkoisten tulevan pelastamaan tsaariperhettä. Niinpä heinäkuussa 1918 Romanovit vietiin vankitalonsa kellariin ja ammuttiin sinne. Samalla tapettiin neljä heidän palvelusväkensä jäsentä.

Tiistain vastaisena yönä tsaariperheen murhaa muistettiin Jekaterinburgin lähistöllä. Noin 100 000 ihmistä osallistui kulkueeseen, joka kulki murhapaikalta tsaariperheen kunniaksi rakennetulle luostarille. Kulkuetta johti Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill.

Курск 1943

KURSK 1943

Tänään tulee täyteen 75 vuotta maailman suurimmasta panssaritaistelusta, joka käytiin 12. heinäkuuta 1943 Prohorovkassa Harkovan pohjoispuolella.

Kurskin taistelu - 75 vuotta sitten

Saksalaista jalkaväkeä ja Panzer VI (Tiger I)

Kurskin taistelu heinäkuussa 1943 oli sodankäynnin historian suurin panssarivoimien yhteenotto. Saksalaisten hyökkäyksen (operaatio Zitadelle) juuret juontuivat katastrofaalisesta alkuvuodesta 1943, jolloin Neuvostoliitto tuhosi 6. armeijan Stalingradissa ja uhkasi sotamarsalkka Erich von Mansteinin Armeijaryhmä Donia.

 Neuvostoliittolaisia T-34 panssarivaunuja ja pst-tykki

Von Mansteinin tehokas vastahyökkäys kuitenkin tuhosi neuvostoliittolaisten hyökkäysten kärjet 18.2. - 18.3., minkä jälkeen itärintamalla alkoi seesteinen vaihe, kun uupuneet osapuolet järjestivät hajonneita joukkojaan odotettavissa olevaan kesäkampanjaan.

Neuvostoliittolainen pikakivääriasema

  

KURSKIN TAISTELU LYHYESTI

Manstein ja hänen kenraalinsa suunnittelevat taistelua

Ketkä:

Eräät sotamarsalkka Gunther von Klugen (1881-1944) Keskisen armeijaryhmän ja sotamarsalkka Erich von Mansteinin (1887.1973) Eteläisen armeijaryhmän osat vastaan marsalkka Konstantin Rokossovskin (1896-1968) Keskinen rintama ja marsalkka Nikolai Vatutinin (1901-1944) Voronezin rintama ylipäällikkö, marsalkka Georgi Zukovin (1896-1974) komennossa.

Kenraali KK Rokossovsky ja kenraalimajuri Telegin etulinjassa ennen taistelujen alkua.

Mitä:

Saksa pyrki vuoden 1943 strategisella offensiivillaan eliminoimaan mutkan, joka oli muodostunut rintamaan Kurskin kaupungin kohdalle.

Missä:

Kurskin tärkeän rautatieristeyksen seudulla Ukrainassa 800km Moskovasta etelään.

Milloin:

4. –13.7.1943

Miksi:

Saksalaisilla oli voimavarat vain rajoitettuun hyökkäykseen idässä ja he tarvitsivat voiton saadakseen liittolaisten horjuvan luottamuksentakaisin. Kurskin mutka tarjosi saksalaisille saavutettavalta vaikuttavan strategisen tavoitteen.

Tulos:

Saksan hyökkäys epäonnistui, ja Neuvostoliiton vastahyökkäys antoi pohjan Puna-armeijan muille operaatioille vuonna 1943. Idässä strateginen aloite siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle.

Kursk 1943 - saksalaisten offensiivi

Saksalaissotilaiden tupakkatauko juoksuhaudassa

Taistelujen kulku

Maaliskuun taistelujen jäljiltä Kurskin rintamaan jäi saksalaisten puolelle ulkoneva iso mutka. Saksan ylin johto päätti aloittaa seuraavan offensiivinsa koodinimeltä Zitadelle (Linnoitus). Hyökkäämällä tähän kiilaan kahdella pihtiliikkeellä pohjoisesta ja etelästä saksalaiset toivoivat voivansa saartaa ja tuhota suuren vihollisjoukon, sillä kesäkuun alussa pullistumaa puolusti kokonaista 850 000 neuvostosotilasta. Lisäksi puolustusasemat olivat porrastettu useaan kertaan ja suojattu 1500 miinalla per kilometri.

4.heinäkuuta 1943 sotamarsalkka Erich von Mansteinin eteläinen armeijaryhmä aloitti valmistelevat hyökkäykset kiilan etelänurkasta. Mansteinin joukkoon kuului 20 divisioonaa ja 1 405 panssaroitua taisteluajoneuvoa, jotka kenraali Werner Kempfin erillisosasto ja kenraalieversti Hermann Hothin 4. panssariarmeija olivat tarkoitukseen valinneet. Seuraavana aamuna keskiselle armeijaryhmälle alistettu kenraali Walter Modelin 9.armeija aloitti hyökkäyksen kiilan pohjoislaidalta. Modelin joukkoon kuului kuusi mekanisoitua ja 14 jalkaväkidivisioonaa sekä 1 840 panssaroitua taisteluajoneuvoa. Saksalaiskomentajat toivoivat, että nämä kaksi hyökkäystä yhyttäisivät toisensa Kurskissa ja yli 670 000 vihollista jäisi saarroksiin. Onnistuessaan operaatio Linnoitus saisi vangiksi suuuremman joukon vihollisia kuin mikään itärintaman lukuisista moteista.

"Tiikerit" siirtymässä taistelualueelle

(503:s raskas tankki pataljoona)

Ennaltaehkäisevä isku

Varhain heinäkuun 5. päivän aamuna Modelin 9. armeijan jalkaväen kärkijoukot hyökkäsivät Neuvostoliiton ensimmäiselle puolustuslinjalle kiilan pohjoisnurkassa. Neuvostojoukkojen tiedustelu oli kuitenkin saanut selville Modelin joukkojen hyökkäysajankohdan, ja ne aloittivat kiivaan tykkitulen saksalaisten asemiin häiritäkseen hyökkäystä.

Vahvalla kaikkien aselajien yhteishyökkäyksellä Modelin joukot onnistuivat etenemään 10 km etelään neuvostojoukkojen puolustusasemiin. Samana päivänä alkoi myös saksalaisten päähyökkäys kiilan etelälaidalla. Iltaan mennessä Hothin joukot olivat toistuvista kiivaista hyökkäyksistään huolimatta edenneet vain 10 km. Vielä pahempaa oli, että Kempfin panssarikärki ei ollut idempänä onnistunut edes murtautumaan neuvostojoukkojen puolustuslinjan läpi vihollisen sitkeän vastarinnan takia. Niinpä 9. armeijan joukot rynnäköivät 6.-9.heinäkuuta yhä uudestaan vihollisen toiseen puolustuslinjaan saadakseen haltuunsa tärkeän Olhovtkan harjanteen alueen. Vihollisen panssarivoimien pontevat vastahyökkäykset estivät kuitenkin Modelin joukkoja valtaamasta avainasemassa olevaa Ponyrin kylää. 10.-11. heinäkuuta vielä voimakkaammat neuvostojoukkojen vastahyökkäykset pysäyttivät Modelin uupuneiden joukkojen etenemisen. Modelin eteläsuuntainen liike oli siis viikon kiivaasta rynnäköinnistä huolimatta onnistunut etenemään vain 16 km vihollisen kerrospuolustuksen sisään. Mutta pahempaa olil tulossa, sillä 12. heinäkuuta alkaneet voimakkaat vastahyökkäykset pakottivat Modelin kärkijoukot luopumaan edeltävinä päivinä valtaamastaan alueesta. Saksalaisten isku pohjoispuolella oli epäonnistunut surkeasti.

Neuvostoliittolainen jalkaväki hyökkää T-34 vaunujen tukemana

Prohorovkan taistelu

Samaan aikaan eli 6.-9. heinäkuuta Saksan panssarivoimien hyökkäykset etelärintamalla olivat vähitellen ajaneet puna-armeijaa sen vastaiskuista huolimatta taaksepäin kohti Prohorovkan ja Obojanin kyliä. Kenraalieversti Hausserin II-SS-panssariarmeijakunta eteni täällä pisimmälle ja varmisti asemansa, mutta Kempfin panssarit idässä eivät onnistuneet yhtä hyvin, mikä jätti Hausserin sivustan alttiiksi neuvostojoukkojen vastaiskuille..

10.heinäkuuta saksalaispanssarit tunkeutuivat osaksi Neuvostoliiton kolmannen puolustuslinjan läpi ja lähestyivät Obojania ja Prohorovkaa. Tämä takaisku sai neuvostoarmeijan tuomaan paikalle parhaimman reservinsä, 5. kaartin panssariarmeijan, pysäyttämään saksalaisten etenemisen. Seurasi valtava taktinen panssaritaistelu, joka käytiin 12. heinäkuuta Prohorovkan luona, kun 805 neuvostopanssaria ja 495 saksalaisvaunua iskivät yhä uudelleen yhteen. Aikaisin aamulla neuvostopanssarit kävivät saksalaisen II SS- ja III panssariarmeijakunnan kimppuun juuri kun näiden divisioonat järjestyivät etenemään Prohorovkan kylään. Tietäen, että Saksan armeijan uusimmat Panther- ja Tiger-panssarivaunut pystyivät ampumaan erinomaisesti hyvin etäältä, neuvostopanssarit ryntäsivät lähemmäksi, jotta välimatka lyhenisi. Sekasortoiset yhteenotot kestivät lähes koko päivän, ja neuvostopanssarien vastaiskut estivät saksalaisia etenemästä Prohorovkan läpi pohjoiseen ja valtaamasta tätä aiemmin harmitonta kyläpahasta. Neuvostojoukot menettivät taistelusssa 412 panssarivaunua ja saksalaiset 149. Vaikka tästä voisi päätellä, että yhteenotto oli taktinen voitto saksalaisille, se oli heille itse asiassa strateginen fiasko. Taistelu aiheutti saksalaisille kalustotappioita, joita heidät oli vaikea korvata, mutta se myös riisti heidän hyökkäysoperaatioltaan viimeisenkin terän. Hitler tajusi tämän ja päätti 13. päivä peruuttaa Operaatio Linnoituksen. Päätöksen motivaationa oli kuitenkin myös Hitlerin halu siirtää parhaat panssarijoukkonsa Kurskin alueelta Sisiliaan torjumaan länsiliittoutuneiden maihinnousuja. 13-24. heinäkuuta Hothin ja Kempfin joukot joutuivat käymään sitkeitä perääntymistaisteluja kiivaasti hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan päästäkseen takaisin alkuperäisiin asemiinsa. Operaatio Linnoituksen epäonnistuminen tuli saksalaisille kalliiksi, sillä he kärsivät 883 taistelupanssarin ja 54 100 miehen tappiot saaden haltuunsa vain muutaman kilometrin merkityksetöntä maata. Saksan itärintaman armeija ei oikeastaan koskaan toipunut tästä fiaskosta.

Kaatuneita saksalaissotilaita ja palava Pzkw IV

Linnoitus sortuu

Saksan armeijalla oli kuitenkin edessään vielä pahempaa. Neuvostoliitto piti operaatio Linnoituksen pysäyttämistä vastakoordinoidun strategisen vastoffensiivin alkuvaiheena. Niinpä puna-armeija aloitti 12.heinäkuuta oman vastaoffensiivinsa, Operaatio Kutuzovin, Modelin joukkojen suojatonta pohjoista sivustaa vastaan, joka oli juuttunut kahakoimaan kiilan pohjoislaidalle. Hyökkäys heidän 2.panssariarmeijaansa vastaan yllätti saksalaiset, joiden huomio oli edelleen operaatio Linnoituksessa. Niinpä neuvostojoukkojen ripeä eteneminen länteen uhkasi katkaista saksalaisten huoltoyhteydet. Muuta vielä pahempaa oli tulossa kun Neuvostoarmeija 3. elokuuta alitti Voronezin ja arorintaman Offensiivin nimellä Operaatio Rumjantsev saksalaisten 4.panssariarmeijaa ja Kempfin erillisosastoa vastaan. Sen tarkoituksena oli eliminoida Kurskin kiilan etelälaita. 7. elokuuta nopeasti etelään edenneet neuvostopanssarit olivat vallanneet Harkovan kaupungin. Seuraavina viikkoina puna-armeija laajensi nämä operaatiot suureksi strategiseksi vastaoffensiiviksi Dneprjokea kohti.

Neuvostoliittolainen raketinheitin patteri tulittaa

(Katyusha)

 Kursk (eikä Stalingrad) oli todennäköisesti sodan tärkein käänne, joka varmisti Saksan tappion 1945.

 Tuhoutunut massiivinen Ferdinand ja kaatunut saksalaissotilas

KURSKIN TAISTELUN PANSSARIVAUNUT

Saksalaiset

Raskaan panssarivaunun kehittäminen oli alkanut ennen operaatio Barbarossaa. Sitä ei ollut aiottu saksalaisen panssaridivisioonan pääaseeksi, vaan sitä käytettiin lähinnä itsenäisissä pataljoonissa läpimurtoihin. Vuosina 1942-1944 valmistettiin vain 1354 Tigeriä. Vaunu joutui tuleen ensimmäisen kerran syksyllä 1942 ja se sai pian kuuluisuutta. 

Vaunu kehitettiin toimimaan panssarirykmenttien tulitukena. Vaunun ensimmäiset muunnelmat oli aseistettu lyhyellä 7,5 cm:n tykillä, jolla oli rajallinen panssarinläpäisykyky, mutta joka kykeni laukaisemaan paljon raskaampia sirpalekranaatteja kuin panssarirykmenttien muut vaunut. Vasta saksalaisten törmättyä T-34/76:iin Panzer IV sai toimia panssarintorjujana. Silloin se varustettiin pitkällä 7,5 cm:n kanuunalla, jolla oli hyvä panssarinläpäisykyky, ja siitä tuli Saksan panssarivoimien "työhevonen". Kaikkiaan vuosina 1942-1945 valmistettiin runsaat 7500 vaunua pitkällä 7,5 cm:n tykillä

Panther-vaunu kehitettiin saksalaisten panssarirykmenttien uudeksi päävaunuksi saksalaisten törmättyä T-34:ään. Panther oli huomattavasti soveltuvampi joukkotuotantoon kuin Panzer IV ja Tiger. Vaunun ensimmäinen suoritus rintamalla oli Kurskin taistelu. Panther hallitsi taistelukenttiä vuosina 1944-1945, mutta se ei riittänyt auttamaan saksalaisia. Vuosina 1943-1945 valmistettiin lähes 6000 Pantheria.

Porsche menetti tilaisuuden valmistaa Tigeriä, mutta sotavoimat päätti tuottaa 90 raskasta panssaritorjuntavaunua Porschen suunnittelemalle rungolle. Vaunut (yhtä lukuunottamatta) joutuivat ensimmäisen kerran tuleen Kurskissa kesällä 1943. Neuvostoliittolaisissa kuvauksissa itärintaman taisteluista tämä vaunu minitaan aika usein verrattuna siihen miten vähän niitä valmistettiin.

Neuvostoliittolaiset

Tällä vaunulla, jota puna-armeija sai Yhdysvalloista niin sanottuna vuokralaina-apuna, oli niitattu panssarilevy, jollaisista neuvostoliitolaiset ja saksalaiset panssrivaunuvalmistajat olivat siinä vaiheessa jo luopuneet. Suoran osuman sattuessa vaunuun niitit saattoivat lentää vaunun sisällä kuin ohjukset ja haavoittaa miehistöä. Lisäksi vaunun ulkomuoto, maalle nostettu panssarilaiva, osoittautui tehottomaksi. Yhdysvallat valmisti runsaat 6 200 vaunua, kunnes tuotanto lakkasi joulukuussa 1942.

Syntyessään 1941 T-34 edusti aivan uudenlaista ajattelua panssarivaunun suunnittelussa, varsinkin kaltevalla etupanssarillaan. Sillä oli kuitenkin yksi puute, nimittäin että vaununjohtaja sai toimia myös lataajana. Sodan aikana valmistettiin suuri määrä T-34:iä, runsaat 35 000 kappaletta 76 mm:n tykillä, ja se oli Neuvostoliiton panssarivoimien päävaunu vuosina 1942-1944. Vuonna 1944 joukot saivat raskaamman ja paremman muunnelman, T-34/85:n, jota valmistettiin 11 000 kappaletta. 

Tämän  raskaan vaunun (joka sai nimensä puolustusministeri Kliment Vorosilovin mukaan) aikaisemmat muunnelmat olivat kesällä 1941 yllättäneet hyökkäävät saksalaisjoukot, joilla ei ollut lainkaan sellaisia panssaritorjunta-aseita, jotka pystyivät lävistämään vaunun panssarin. Mutta vähitellen saksalaiset saivat tykkejä jotka pystyivät ampumaan KV-vaunua. KV:n tuotanto oli loppumassa kesällä 1943, se oli liian raskas ja sillä oli vaikeuksia selvitä uusista saksalaisvaunuista. Kaikkiaan valmistettiin runsaat 4 200 vaunua. 

  

Tuhoutuneita neuvostotankkeja

( amerikkalaisvalmisteinen M3 Lee)

Neuvostosotilaat tutkivat tuhottua Pantheria


Kurskin taistelu - The battle of Kursk

Artikkelin lähteet: Toisen Maailmansodan Suuret Taistelut/Chris Mann, Historian suurimmat panssaritaistelut/Stephen Hart, Toisen Maailmansodan Historia-osa III/Eddy Bauer, Kurskin taistelu-Historian suurin panssaritaistelu/Anders Frankson ja Niklas Zetterling

Kuvat ja Video: Internet ja Youtube

PUNAUPSEERIEN NOUSU JA TUHO

Toukokuussa kahlasin loppuun oheisen opuksen. Mielenkiintoinen tapaus on tämäkin. Voidaan kai tämänkin historiallisen muistelon osalta sanoa: ”vallankumous syö lapsensa”!

Sotatieteen dosentti Markku Salomaan tuoreessa kirjassa Punaupseerien nousu ja tuho (Otava, 2018) kerrotaan suomalaisten punaupseerien kohtaloista. Kirja on toimitettu Salomaan aiemman samanaiheisen tohtorin väitöstyön perusteella.

Petroskoin pataljoonan luutnantit Rikhard Sormunen, Matti Mäkinen, Jaakko Mäki ja Aarne Pohjalainen kesällä 1934. Heidät kaikki vangittiin 1937-1938 ja teloitettiin, paitsi Sormunen, joka sai kahdeksan vuoden työleirituomion ilman perusteluja. Sormunen pääsi lopulta 1956 palaamaan vaimonsa Helmin kanssa Suomeen.

Neuvostoliitossa Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa valmistui maailmansotien välisenä aikana puna-armeijan upseeriksi 1402 suomalaista. Heidät koulutettiin vallankumoussodan iskunyrkeiksi, joista oli määrä tulla punaisen Suomen sankareita. Samaan aikaan itsenäisen Suomen kadettikoulusta valmistui vain vähän enemmän eli 1571 upseeria.
Suurin osa suomalaisista punaupseereista teloitettiin Stalinin vainoissa 1930-luvun lopulla. Näin Stalin tahattomasti "pelasti" Suomen tuhoamalla suomalaiset punaupseerit ennen talvisotaa. Ilman Stalinin puhdistuksia talvisodasta olisi tullut vieläkin kovempi koettelemus suomalaisille.

Pietarin sotakoulun hiihtopataljoona Petroskoin Työn palatsin edessä yleiskarjalaisen neuvostojen edustajakokouksen puhemiehistön tarkastettavana maaliskuun alussa 1922.

Punakapinan ja sisällissodan 1918 jälkeen Neuvostoliittoon pakeni noin 10 000 punaista. 1920-luvulla Neuvostoliittoon loikkasi Suomesta tai muutti esimerkiksi Pohjois-Amerikan kautta tuhansia suomalaisia. He asettuivat yleensä Karjalan neuvostotasavallan alueelle, Petroskoihin tai Pietarin alueelle, jossa suomalaisia asui jo vanhastaan. Puna-armeijaan ja sen upseerikoulutukseen tunsivat vetoa monet entiset punakaartilaiset ja heidän jälkeläisensä.

SKP:n sotilasjärjestön johtajia tutkimassa Suomen karttaa lavastetussa kuvassa Pietarissa ilmeisesti 8.8.1920. Vasemmalta Kustaa Mikko Evä, Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo Manner, Eino Rahja, Mandi ja Yrjö Sirola.

Stalinin vainoissa 1930-luvulla Neuvostoliitossa tuhottiin erityisesti vähemmistökansojen edustajia. Tuoreessa Ylen MOT-ohjelmassa kerrottiin, että Petroskoin yliopiston tutkijat ovat päässeet laskuissaan yli 11 000 suomalaissyntyiseen uhriin. Markku Salomaa arvioi, että Stalinin suomalaisuhrien määrä saattaa nousta kaikkiaan 25 000- 30 000 henkeen.

Turvallisuuspalvelun upseeri Woldemar Lillack puolisonsa Jennyn ja poikansa kanssa. Lillack toimi kuulustelijana Petroskoissa vuodesta 1932 alkaen. Hän joutui 1935-1938 mielisairaalaan ja pelastui teloitukselta.

Neuvosto-Karjalan sotilaskomissaariksi ylenneen Johannes Heikkosen kohtalo on paljon kertova. Heikkonen ei ollut pakolainen vaan hän oli siirtynyt Venäjälle jo aiemmin. Heikkonen oli syntynyt Suomessa köyhissä oloissa. Neuvosto-Venäjällä hän loi komean sotilasuran. Häntä ylistettiin niin sotilaana kuin poliittisena johtajanakin. Hän oli osallistunut jo Talvipalatsin valtaukseen Pietarissa 1917.

Heikkonen oli Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen ja kuului Suomen kivenhakkaajien ammattiyhdistykseen. Venäjällä hän tutustui bolsevikkeihin, ja hänestä tuli kova stalinisti ja puolueen soturi. Puna-armeijan kantakirjatietojen mukaan Heikkonen taisteli kahdeksalla rintamalla, palveli toistakymmentä vuotta yhtäjaksoisesti toimien joukkueenjohtajana, komppanianpäällikkönä, pataljoonankomentajana rykmentinkomentajana ja sotakomissaarina.
Heikkonen kidutettiin kuoliaaksi 6.11.1938 Leningradin tutkintavankilassa ilman, että hän olisi tunnustanut kuulustelijoilleen mitään esitetyistä syytteistä.

Karjalan sotilaskomissaarin ura alkoi Talvipalatsin valtauksesta ja Pietarin suomalaisesta punakaartista. Heikkonen kidutettiin kuoliaaksi 6.11.1938 Leningradin tutkintavankilassa ilman, että hän olisi tunnustanut kuulustelijoilleen mitään esitetyistä syytteistä.

Suurin osa suomalaisista punaupseereista surmattiin vainoissa. Muutamat selvisivät ja etenivät myöhemmin korkeillekin paikoille puna-armeijassa. Kenraalimajuri Akseli Anttila johti armeijankomentajan sijaisena Berliinin ydinkeskustan valtausta maailmansodan lopussa. Toivo Tommola yleni tykistön kenraalimajuriksi ja hän divisioonan komentajana Muurmannilla 1941-1942 ja Maaselän suunnalla 1942-1944.
Nuori punaupseeri Eero Aarne Wuori jäi onnekseen kiinni komennuksellaan Suomessa jo 1919. Vankilatuomion jälkeen Wuori loi uran SAK:n puheenjohtajana, suurlähettiläänä ja Suomen ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä. Wuoresta tuli presidentti Urho Kekkosen uskottu ja ystävä.

Eero Aarne Wuori palveli punaupseerina ja jäi komennuksella kiinni Suomessa 1.11. 1919. Wuori loi sittemmin uran SAK:n puheenjohtajana, suurlähettiläänä, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä ja tasavallan presidentin Urho Kekkosen kansliapäällikkönä.

Karjalan troikan jäsen ja suurpuhdistaja, kommunistipuolueen aluejohtaja Gennadi Kuprijanov (vas.), Suomessa armahdettu ja karkotettu Toivo Antikainen (kesk.) sekä Karjalan korkeimman neuvoston puhemiehistön johtaja Otto Kuusinen (oikealla) Petroskoissa kesällä 1940.

*****************************************

Yllä oleva yhteenveto aiheesta kuvineen on lainattu Iltalehden artikkelista 23.5.2018.
Kirja oli mielestäni suhteellisen helppolukuinen ja informatiivinen. Kuvitusta löytyi myös hyvin, vaikkakin mielestäni sitä saisi aina olla enemmän. Tässäkin kirjassa henkilönimien määrä ja asioiden kertaaminen olivat välillä hämmentävää, mutta tämäkin haittaa varmaan vain kaltaistani kärsimätöntä ja nopeaa lukijaa. Kirja on ensimmäinen asiaan liittyvä isompi tutkimusaineisto jonka olen itse henkilökohtaisesti läpikäynyt. Tämä kirja saattaa hyvinkin olla yksi niistä jonka myöhemmin hankin osaksi omaa kirjastoani. Alla on vielä pieni kustantajan info kirjasta.

*****************************************

Kuvaus suomalaisten punaupseerien kohtalosta Stalinin Neuvostoliitossa.

Punaisten tappio sisällissodassa 1918 merkitsi alkua punaupseeriston synnylle. Neuvostoliitto kouli 1920- ja 1930-luvulla entisistä punakaartilaisista punaupseereja, joiden piti varmistaa vallankumouksellisen sodan voittokulku Suomessa. Heitä koulutettiin yli 1600, mutta voitonjuhlien sijaan punaupseerit joutuivat teloittajien eteen. Stalinin puhdistukset lakaisivat heidät joukkohautoihin.

• Kirjailija:Markku Salomaa
• Kieli:suomi
• Julkaistu:2018-01

• ISBN:9789511323815
• Kustantaja:Otava

• Sivumäärä:559
• Paino:641 grammaa
 

TALVISODAN KUVA

Hetkellisesti työkyvyttömänä jatkan kirjoittamista ja historian tutkimista kun siihen voimat nyt juuri riittävät. Huhtikuun alussa löysin nettiantikvariaatista serkkuni kirjoittaman kirjan: ”Talvisodan kuva – Ulkomaalaisten sotakirjeenvaihtajien kuvaukset suomesta 1939-1940”.  Kirja oli alun perin serkkuni väitöskirja: Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 15.

Talvisota lienee eniten julkisuutta saanut toisen maailmansodan erilliskamppailu. Sitä kohtaan osoitettu laaja mielenkiinto on voimakkaasti vaikuttanut Suomen kuvaan ulkomailla.

Millainen talvisota oli Suomessa vuosina 1939-1940 toimineiden ulkomaisten kirjeenvaihtajien näkökulmasta, mitkä Suomesta ja suomalaisista johtuneet tekijät tähän näkökulmaan vaikuttivat, mikä merkitys oli Suomesta riippumattomilla yleisillä tekijöillä?

Tässä kirjassa selvitetään ulkomaailmankäsitysten ja mielipiteiden syntyä ja kuvan muodostumista niiden alkupisteestä lähtien – talvisotaa itse seuraamassa olleiden sotakirjeenvaihtajien vaikutus koko maailman käsitysten muotoutumiseen oli ratkaiseva.

Serkullani, Martti Julkusella (1940-2015), oli tavallaan omakohtaista historiaakin koskien talvisotaa. Hänen isänsä, Eino Julkunen, jäi neuvostoliittolaisten vangiksi sodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939. Tästä tapahtumasta löytyy maininta kirjasta: ”Rukiver – suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa”.

 (klikkaa taulukko suuremmaksi)

Serkultani oli tarkoitus kysyä tästä ja hänen omaan kirjaansa liittyvistä asioista, mutta se jäi suunnitelmaksi. Martti menehtyi samana vuonna 2015 kun hänen äitinsä, Toini, täytti 100 vuotta. Toini, äitini sisko, elää vieläkin ja täyttää 30.6. 103 vuotta.

Kirjan on kustantanut Weiling Göös ja siinä on 378 sivua. Mukana on myös kuvitusta. Kirjan painaja on Forssan kirjapaino Oy vuonna 1975. Kirja löytyy antikvariaattien lisäksi joistakin kirjastoista. Ainakin Iisalmen kirjastosta löysin yhden kappaleen.

GLOSTER GLADIATOR - The last biplane fighter of the RAF

SUOMEN ILMAVOIMIEN LENTOKONEET

Gloster Gladiator

KEHITYS

Gloster Gladiator oli Ison-Britannian ilmavoimien viimeinen kaksitasohävittäjä. Se kehitettiin H.P.Follandin johdolla Gloster Gauntlet -hävittäjästä tyyppimerkinnällä S.S.37 ja sen ensilento lennettiin 12.9.1934. Se oli varustettu 530 hv:n Mercury IV-moottorilla ja siinä oli avo-ohjaamo. Ensimmäinen tuotantomuunnos Gladiator I otettiin palveluskäyttöön helmikuussa 1937. Se oli varustettu 830 hv:n Mercury IX- moottorilla ja avo-ohjaamo oli korvattu katetulla.  Koneesta tehtiin vielä uudempi Gladiator II-muunnos. Gladiator oli tuotannossa elokuuhun 1939 saakka ja niitä valmistettiin laivastomuunnos Sea Gladiator mukaan luettuna 747 kappaletta.

Tyyppi oli  Britannian lisäksi käytössä Australiassa, Belgiassa, Egyptissä, Etelä-Afrikassa, Irakissa, Irlannissa, Kiinassa, Kreikassa, Latviassa, Liettuassa, Norjassa, Portugalissa, Ruotsissa ja Suomessa.

Gloster Gladiator Mk I of 73 Squadron, Kuninkaalliset ilmavoimat - 1938

Toisen maailmansodan alkaessa laivuekäytössä Englannissa oli 157 konetta. Koneita oli käytössä muillakin sotanäyttämöillä ja Gladiatoreita käytettiin taistelutehtävissä Pohjois-Afrikassa vuoden 1942 alkuun saakka.

Toisessa maailmansodassa Gladiator oli kuitenkin pahasti vanhentunut. Panssarointi puuttui, polttoainesäiliö oli suojaamaton ja aseet häiriöherkkiä. Ketteryyttä lukuun ottamatta suoritusarvot olivat vaatimattomia.

Eniten ilmavoittoja Gladiatorilla on saavuttanut Squadron Leader Marmaduke Thomas Pattle (80 ja 33 Sqn RAF), joka saavutti 15 ilmavoittoa Gladiatoreilla.

HANKINTA SUOMEEN

Talvisodan sytyttyä kuumeiset konehankinnat johtivat 12.12.1939 30 Gladiator II-koneen tilaamiseen Englannista. Koneista saatiin lahjoituksena 10 ja loput ostettiin. Koneet toimitettiin laivalla Ruotsiin missä ne koottiin Centrala Verkstaden Malmslättissä. Neljä ensimmäistä konetta saapui Suomeen 18.tammikuuta 1940 ja viimeiset 16.helmikuuta 1940.

TALVISOTA

Sodan kestäessä Gladiatorit toimivat useana osastona Utista, Mensunkankaalta, Kajaanin, Kuluntalahdelta, Joutsenosta ja Ruokolahdelta. Talvisodan aikana LLv 26 saavutti tyypillä 34 ilmavoittoa noin 600 sotalennolla ja meneti taisteluissa 11 konetta sekä kuusi ohjaajaa.

Lisäksi talvisodassa toimi Pohjois-Suomessa ruotsalainen vapaaehtoinen Flygflottilj 19 jolla oli käytössä 12 Ruotsin ilmavoimien Gladiatoria suomalaisin tunnuksin. Laivue vastasi Pohjois-Suomen ilmapuolustuksesta ja tuhosi kahdeksan vastustajaa ilmassa ja kolme maassa menettäen kaksi Gladiatoria.

JATKOSOTA

Jatkosodassa Gladiatoreita käytettiin tiedustelutoiminnassa. Jatkosodassa niillä saavutettiin yksi ilmavoitto ja menetettiin 10 konetta kolmen ohjaajan saadessa surmansa.

Viimeinen lento tyypillä lennettiin 20.2.1945.

Gl-252 suksilla varustettuna. Oli myöhemmin esim -43 1/Lelv 16:n kone Karhumäessä.

TEKNISET TIEDOT

Gloster Gladiator II on yksipaikkaienn metallirakenteinen hävittäjä. Verhous oli eturunkoa lukuun ottamatta kangasta. Voimalaite oli Bristol Mercury VIIIA, 9-sylinterinen ilmajäähdytteinen tähtimoottori, teho 840 hv. Aseistus: Neljä 7,7 mm:n Browing-konekivääriä, joista kaksi tahditettuina rungon sivuilla ja kaksi vapastiampuvina alatasossa. Kärkiväli: 9,83 m, pituus 8,36 m, korkeus 3,53 m,tyhjäpaino 1560 kg, lentopaino 2200 kg, huippunopeus 414 km/h, nousuaika 5000 metriin n. 7 min, lakikorkeus 10 200 m, lentomatka 715 km

Artikkelissa olen käyttänyt seuraavia lähteitä: Timo Heinonen/Hannu Valtonen: Albatrossista Pilatukseen, Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010, Kalevi Keskinen/Kari Stenman:Suomen Ilmavoimien Historia 25, Hurricane&Gladiator

SOTILASILMA-ALUKSET: VENÄJÄ, KIINA JA YHDYSVALLAT

Vuoden ensimmäisessä Siivet – Wings lehdessä oli juttua Venäjän ilmavoimien hankinnoista. Samassa aviisissa oli mielenkiintoinen taulukko kolmen suuren eli Venäjän, Kiinan ja Yhdysvaltojen sotilasilma-alusten lukumäärästä ja tulevista hankintamääristä.

SOTILASILMA-ALUKSET: RUS,CHN,USA (Klikkaa kuvaa!)

Taulukosta tulee selväksi Yhdysvaltojen ylivoima ilma-alusten kokonaismäärässä. Varsinkin kuljetus- ja ilmatankkauskyky on USA:lla todella ylivoimainen. Myös hävittäjiä Yhdysvalloilla on enemmän kuin Kiinalla ja Venäjällä yhteensä. USA:n teknistä ylivoimaa on kumpainenkin haastaja ottanut ja ottaa tulevaisuudessakin kiinni huomattavassa määrin.

Alla on vielä Youtubesta liitetty katsaus kolmen suurimman asemahdin ilmavoimista.

VENÄJÄN ILMAVOIMAT

KIINAN ILMAVOIMAT

YHDYSVALTOJEN ILMAVOIMAT

SVEN HASSEL

Ostin nuo kolme Hasselin kirjaa Iisalmen kirjaston poistomyynnistä. Kirjat olivat aika hyväkuntoisia ja kaikki sivut olivat tietenkin tallella. Hinta oli euron per kirja – eli halpaa oli!

Tässä joku aika sitten juttelin naapurin kanssa Hasselin kirjoista kun tuli puhe sotahistoriasta ja hänellä oli Hasselia hyllyssään. Minullakin piti olla joku teoksista hyllyssäni, mutta pienen inventaarion jälkeen huomasin kadottaneeni kyseisen teoksen. Lieneekö hävinnyt muutossa vai onko varaston pohjimmaisena jossain kylmällä vintillä. Nyt kuitenkin lievitin Hasselin puutettani kun nämä kolme opusta sattuivat silmääni Iisalmessa.

Kyseisen kirjailija kirjojen lukemisesta on kohdallani jo kulunut aika. Monte Cassinon muistan lukeneeni, mutta nyt äkkiä en muita muista. Sen muistan, että aloitin vuosia sitten (maybe 1990-luvulla) jonkun kirjan jonka lukemisen lopetin alkuunsa. Kirjassa muistaakseni puhuttiin ”Kalashnikovista” ja sillä ampumisesta vaikka kirja sijoittui vielä toisen maailman sodan aikaan. Kyseinen asehan eli AK-47 näki päivän valon vasta maailmansodan jälkeen. Kaltaiseen itseoppineeseen sotahistorioitsijaan sekä wannabee asetietäjään tällainen harhaoppi otti sen verran luonnon päälle, että sen jälkeen en Sven Hasselin kirjoihin ole kajonnut. Nyt olisi kuitenkin näiden uusien hankintojen jälkeen jo aika lukea ainakin yksi!

Kokosin jälkeen Wikipediaa hyväksi käyttänen pienen tietoiskun Sven Hasselista ja hänen teoksistaan.

Sven Hassel (19. huhtikuuta 1917 – 21. syyskuuta 2012) oli tanskalaissyntyinen kirjailija, joka kirjoitti näennäisen omaelämäkerrallisia romaaneja väitetyistä kokemuksistaan toisessa maailmansodassa.

Keskustelu ja kritiikki

Hasselin elämäkerta on kiistelty. Kirjojensa mukaan hän värväytyi Saksan armeijaan ennen sotaa ja palveli kaikilla Saksan rintamilla lukuun ottamatta Pohjois-Afrikkaa, jonne häntä ja hänen yksikköään vienyt joukkojenkuljetuslaiva olisi torpedoitu. Lisäksi hän olisi palvellut panssariyksikössä, jonka määritelmä vaihtuu vuorotellen koulutusyksiköstä rangaistusyksikköön. Tällaisia rangaistusosastoja on ollut Saksan armeijassa, kuten muissakin armeijoissa. Hän on muun muassa väittänyt saaneensa Mannerheim-ristin Suomen rintamalla talvisodassa, jossa hän palveli osana Saksan armeijan epävirallisesti Suomeen lähettämää komennuskuntaa. (Mannerheim-ristiä ei talvisodan aikana ollut olemassakaan. Ensimmäinen Mannerheim-risti myönnettiin 22.7.1941 silloiselle everstille Ruben Lagukselle. Kenellekään ei myönnetty ko. ristiä talvisodan ansioista takautuvasti.) 

Tanskalainen Erik Haaest kirjoitti Sven Hasselista kirjan, jonka mukaan Hassel olisikin ollut Borge Pedersen -niminen pikkurikollinen, joka oli sodan aikana esiintynyt omatekoisessa univormussa väittäen nimekseen Heinrich Himmler. Haaestin mukaan Sven Hasseliksi itseään kutsuva mies olisi viettänyt pari vuotta vankilassa sodan jälkeen ja tutustunut siellä oikeisiin veteraaneihin ja kirjoituttanut ensimmäisen, todenmukaisimmaksi esitetyn kirjansa Tuomittujen legioona haamukirjoittajalla. Loput hänen teoksistaan olisi kirjoittanut hänen vaimonsa. Myös Haaestin luotettavuutta on kritisoitu, sillä hänen toimittajanuransa perustui lähinnä keltaiselle lehdistölle kirjoitettuihin skandaalinkäryisiin artikkeleihin. Niin ikään Haaestin esittämistä väitteistä on löydetty ristiriitaisuuksia. 

On kuitenkin huomioitavaa, että Hasselin kirjoissa on useita selkeitä plagiointikohtia muista kuuluisista sotakirjoista, kuten Länsirintamalla ei mitään uutta ja Tuntematon sotilas. Ainoastaan muutamaa sanaa on muutettu. 

Hassel Saksan armeijan kuvassa.

Elämäkerta

Hassel väittää syntyneensä Sven Pedersen -nimisenä Frederiksborgissa, Själlannissa, Tanskassa. Myöhemmin hän otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen Hassel. Neljäntoista ikäisenä hän liittyi kauppalaivastoon kajuuttapoikana ja työskenteli laivalla vuoteen 1936, jolloin hän liittyi armeijaan. 

Vuoden 1990 haastattelussa hän sanoi, "Saksa sattui olemaan lähempänä kuin Englanti, menin Wehrmachtin värväystoimistoon pestautumaan, mutta se ei ollut niin helppoa kuin olin kuvitellut. Vain Saksan kansalaiset kelpasivat palvelukseen. Sen jälkeen kun olin kuuden kuukauden ajan yrittänyt mennä armeijaan, seitsemäs ratsuväkirykmentti lopulta hyväksyi minut sillä ehdolla, että minusta tulisi laillinen saksalainen". Myöhemmin hän palveli Eisenachiin sijoitetussa 2. panssaridivisioonassa ja vuonna 1939 hän toimi panssarivaunun kuljettajana Puolan valloituksessa. 

Vuoden kuluttua hän yritti paeta. "... Olin vain yksinkertaisesti lopussa. Lyhyen loman jälkeen jätin palaamatta yksikkööni. Sitä sanottiin karkuruudeksi. Minut siirrettiin sonderabteilungiin, rikollisten ja toisinajattelijoiden muodostamiin rangaistusjoukkoihin." 

Hän palveli 2. ratsuväkirykmentissä ja myöhemmin 11. sekä 27. erikoisrykmentissä (6. panssaridivisioona). Hän oli konekivääriampuja ja yleni upseerikokelaaksi. Hassel soti kaikilla rintamilla Pohjois-Afrikkaa lukuun ottamatta ja haavoittui useita kertoja. Hassel väittää myös palvelleensa yksikkönsä kanssa salaa talvisodassa Suomessa, jossa hänet olisi palkittu Mannerheim-ristillä. Hassel kuitenkin sekoitti tämän kyseisen mitalin saamaansa 3. tai 4. luokan Vapaudenristiin, jollainen hänellä on nähty olevan. 

Lopulta hän saavutti luutnantin arvon ja vastaanotti 1. ja 2. luokan rautaristit.Vain kaksi miestä selvisi hengissä 27. rykmentistä. Hän antautui neuvostojoukoille Berliinissä 1945 ja vietti seuraavat vuodet erilaisilla sotavankileireillä. Hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa Tuomittujen legioonaa ollessaan pidätettynä. 

Vuonna 1949 hänet vapautettiin ja hän oli suunnittelemassa liittyvänsä Ranskan muukalaislegioonaan kun tapasi Dorthe Jensenin, jonka kanssa hän meni naimisiin 1951. Hassel meni töihin autotehtaaseen, mutta hänen vaimonsa rohkaisi häntä kirjoittamaan kokemuksistaan. De Fordometes Legion (Tuomittujen Legioona) julkaistiin 1953. 

Vuonna 1957 Sven Hassel kärsi sodan aikana hankitusta sairaudesta ja halvaantui melkein kahdeksi vuodeksi. Hän kiittääkin monien kirjojensa (esimerkiksi Gestapo, 1963) esipuheessa Hampurin kaupungin trooppisten tautien laitosta, jossa hän sai terveytensä takaisin. 

Toipumisen jälkeen hän alkoi kirjoittaa lisää kirjoja. 1964 hän muutti Barcelonaan, Espanjaan, jossa hän asui kuolemaansa saakka. Kokonaisuudessaan hän julkaisi neljätoista romaania, jotka on käännetty kahdeksalletoista kielelle. 1987 hänen kirjastaan Kuolema telaketjuilla tehtiin elokuva nimellä Rangaistuspartio.

Hassel poikansa Michaelin kanssa  signeeramassa kirjaansa 1965.

Kirjat

Kirjoissaan Hassel kuvaa sotaa sekä päähenkilön että kertojan silmin. Kirjat kertovat rikollisista, sotaoikeuden tuomitsemista ja poliittisesti epäluotettavista sotilaista koostuvan 27. rangaistusrykmentin urotöistä. Svenin lisäksi heihin kuuluu Legioonalainen (entinen Ranskan muukalaislegioonan sotilas, nimeltään Alfred Kalb), jättiläinen, jota kutsutaan ironisesti Pikkuveljeksi (Wolfgang Creutzfeld), kasarmidiileri Joseph Porta, joukkueenjohtaja vääpeli Vanha (Willie Beier), Barcelona Blom, Espanjan sisällissodan veteraani molemmilta rintamilta, supersotilas ja fanaatikko Julius Heide, jota muut eivät aina siedä, rykmentinkomentaja Hinka, Suur-Saksan hallimestari Wolf, sekä ylioppilas Hugo Stege ja komppaniapäälliköt Ohlsen ja Löwe. Myös Luuranko, Bauer, Möller, Puhveli, ja Gregor Martin eli "kenraalin autonkuljettaja" vierailevat jonkin aikaa, mutta kaatuvat kuten melkein kaikki muutkin ankarien taistelujen vuoksi. He palvelevat useimmilla rintamilla aina Pohjois-Suomesta Venäjälle ja Normandiassa maihinnousun aikana. Hassel ilmoittaa hahmojen perustuvan todellisiin ihmisiin ja tapahtumien liittyvän historiallisiin tapahtumiin. 

Hasselin näkökulma sotaan on julma: Sotilaat taistelevat vain selviytyäkseen ja Geneven sopimus on merkityksetön kaikille osapuolille. Ihmiset kuolevat sattumalta tai hyvin vähäisistä syistä. Ajoittaiset miellyttävät hetket ja rauhanomaiset kohtaamiset katkeavat brutaalisti. Pahantahtoiset preussilaiset upseerit uhkailevat miehiään sotaoikeudella ja teloittavat näitä vähäisistäkin syistä. Tosin tätä tapahtui muissakin armeijoissa, muun muassa Neuvostoliiton. Toisinaan tyytymättömät sotilaat ampuvat omat upseerinsa päästäkseen näistä eroon. Rykmentistä selvisi hengissä vain muutama, koska rangaistusjoukot olivat uhrattavissa helpommin kuin tavalliset joukot. 

Hassel itse väittää olleensa niin pätevä käsikranaatin heittäjä, että osui sadankin metrin päästä puolen metrin ympyrään, ja myös nakanneensa muutaman kranaatin tällä tavoin jonkun erityisen vihatun upseerin tai SS-miehen niskaan. 

Teosluettelo

Tuomittujen legioona (1953) 

Kuolema telaketjuilla (1958) 

Aseveljet (1960) 

Rangaistuspataljoona (1962) 

Gestapo (1963) 

Monte Cassino (1965) 

Tuhotkaa Pariisi! (1967) 

SS-kenraali (1969) 

Petetty armeija (1971) 

Rumputuli (1973) 

Herran hylkäämät (1976) 

Sotaoikeus (1978) 

G.P.U. (1981) 

Komissaari (1984)

S