13.9.1941 – Panssarilaiva Ilmarinen upposi törmättyään merimiinaan, 271 ihmistä hukkui.
Panssarilaiva Ilmarinen lähdössä merille.
Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys
Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue, joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.
Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.
Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 veteen joutunutta, mutta kaikkiaan 271 miestä hukkui. Laivaston komentaja, kommodori Eero Rahola, ja rannikkolaivaston komentaja sekä Ilmarisen päällikkö, komentaja Ragnar Göransson, olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.
Ei tiedetä varmuudella, mistä uppoamisen aiheuttanut miina oli peräisin. Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä oli irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui Ilmarisen miinasuojaan. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin se irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.
Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui, kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä selviytyi ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle, hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle, josta he pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen. Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla he keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat.
Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa. Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään, päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.
Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.
Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kärjessä luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.
Miehistö järjestäytyneenä Ilmarisen kannelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti