BERLIININ MUURIN MURTUMISESTA 30 VUOTTA

Tänään on kulunut 30 vuotta siitä, kun Berliinin muuri murtui. Berliinin jakanut betonimuuri avautui marraskuun 9. päivän iltana vuonna 1989.

Muistopäivän juhlallisuuksiin Berliinissä osallistui joukko Euroopan maiden johtajia.

Saksan presidentti Frank-Walter Steinmeier otti vastaan Bellevuen linnassa Puolan, Slovakian, Tsekin ja Unkarin presidentit.

Myöhemmin Itä-Euroopan johtajat siirtyivät Berliinin muurin muistomerkille, missä on säilytetty joitakin kymmeniä metrejä entistä muurialuetta. Juhlallisuuksiin osallistui myös Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka tapasi kansalaisia Berliinin Sovituksen kappelissa.

Muurilla kuoli vuosina 1961–1989 ainakin 140 länteen pyrkijää. Viimeinen heistä oli Chris Gueffroy, jonka Itä-Saksan rajavartijat ampuivat vain muutamaa kuukautta ennen muurin murtumista.

********************

BERLIININ MUURI

Berliinin muuri (saks. Berliner Mauer) oli muuri, joka erotti Itä-Berliinin ja sitä ympäröineen Itä-Saksan valtion Länsi-Berliinistä 1961–1989. Sen tarkoituksena oli lännen mielestä estää itäberliiniläisten ja itäsaksalaisten pääsy länteen kun taas idän mielestä pohjimmainen tarkoitus oli suojella DDR:n kansalaisia lännen fasismilta.

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Myös pääkaupunki Berliini jaettiin samalla tavalla Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan vyöhykkeisiin, vaikka se sijaitsikin keskellä Neuvostoliiton vyöhykettä. Neuvostoliitto hallitsi kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa sen länsiosaa.

Kun Neuvostoliitto poliittisen kiistan vuoksi saartoi Berliinin länsivyöhykkeet kesäkuussa 1948, kaikki elintarvikkeet oli kuljetettava kaupunkiin lentoteitse ilmasiltaa pitkin toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan Saksan-vyöhykkeistä muodostui Saksan liittotasavalta (Länsi-Saksa) ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (Itä-Saksa eli DDR). Länsi-Berliinistä tuli tällöin käytännössä osa läntistä Saksaa Itä-Saksan alueen sisällä. Kun Saksan sisäraja suljettiin vuonna 1952, jäi Berliini ainoaksi paikaksi, jossa raja oli yhä avoin. Miljoonat itäberliiniläiset ja -saksalaiset pakenivat sen kautta länteen, joukossaan paljon korkeasti koulutettuja ja työikäisiä kansalaisia. Berliinin muuri rakennettiin tämän joukkopaon estämiseksi.

Vielä vähän ennen muurin rakentamista kesällä 1961 Itä-Saksan kommunistipuolueen johtaja Walter Ulbricht vannoi Neues Deutschland -lehdessä, ettei kellään ole aikomusta pystyttää muuria (”Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten”). 13. elokuuta 1961 40 000 Itä-Saksan kansallisen kansanarmeijan sotilasta, poliisia ja työläistä sulki Länsi-Berliiniin johtavat tiet ja kadut. Ensin kaupungin jako tehtiin piikkilangalla, mutta pari päivää myöhemmin ryhdyttiin rakentamaan muuria betoniharkoista. Itä-Saksan viranomaisten mukaan muuri oli ”antifasistinen suojavalli” (antifaschistischer Schutzwall).

Berliinin muuri oli yli 155 kilometriä pitkä. Sitä rakennettiin neljässä eri vaiheessa:

    1. piikkilanka-aita (1961)

    2. parannettu piikkilanka-aita ja muurattu muuri (1962–1965)

    3. betonimuuri (1965–1975)selvennä

    4. rajamuuri 76,8 km (betonielementtimuuri 75 km) (1975)

Vuoden 1962 kesäkuussa aloitettiin toisen vaiheen rakennustyöt, jolloin muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin sadan metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Väliin jäi tyhjä kaistale, jota alettiin kutsua ”kuoleman käytäväksi”. Se oli täytetty hienojakoisella soralla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa paukkupanoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, jotka haavoittivat pakenijaa ja hälyttivät rajavartijat paikalle. Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei ollut Saksan sisärajan tavoin miinoitettu.

Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 metriä ja leveys 1,5 metriä. Rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli betoninen putki, joka hankaloitti sen yli kiipeämistä. Ennen betonista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä betoniseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 302 vahtitornia ja 30 bunkkeria.

Muurin rakentamisen jälkeen pako Länsi-Berliiniin oli erittäin vaikeaa. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, jossa muun muassa Länsi-Berliinin palomiehet auttoivat pakenijoita. Erityisesti Bernauer Strasse -niminen katu tarjosi tällaisen pakotien, koska siellä talojen julkisivut olivat lähellä toisiaan muurin molemmin puolin. Pakojen estämiseksi ikkunat muurattiin umpeen ja katoille laitettiin piikkilankaesteitä. Pakenemista yrittäneistä 5 000 onnistui, mutta ainakin 230 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Suurin osa pakoyrityksistä pysäytettiin ja pakoa yrittäneitä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua pako rakennusten kautta muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä muurin yli. Raskailla ajoneuvoilla tai puskutraktoreilla saattoi alkuaikoina onnistua ajamaan muurin läpi, jos pystyi välttämään vartijoiden luodit.

Muurin murtumisen aikoihin oli suunnitteilla muurin valvonnan tehostaminen esimerkiksi elektronisilla valonheittimillä ja hämäränäkölaseilla. Niitä ei kuitenkaan ehditty asentaa paikoilleen ennen muurin murtumista.

Itä- ja Länsi-Berliinin välillä oli vain muutamia rajanylityspaikkoja, joista ainoat ulkomaisille matkailijoille avoimet olivat Checkpoint Charlie ja Friedrichstraßen metroasema. Muut rajanylityspaikat olivat avoimia vain tietyille erikoisryhmille kuten diplomaateille ja valtiovieraille. Lisäksi Länsi-Berliinin länsirajalla oli rajanylityspaikkoja Länsi-Berliinin ja läntisen Saksan välistä, Itä-Saksan alueen kautta kulkevaa läpikulkuliikennettä varten.

Itä-Saksan kansalaisilla ei ollut oikeutta ylittää rajaa ilman erityistä lupaa, joita varsinkaan alkuvuosina ei juuri myönnetty. Pakenemisia rajanylityspaikkojen kautta tapahtui väärennettyjä Länsi-Berliinin passeja käyttäen ja salakuljettamalla matkustajia autoissa. Itä-Saksan viimeisinä vuosina rajanylitysluvan saivat varsinkin eläkeläiset helposti, mutta samaan aikaan rajan valvontaa tiukennettiin niin, että luvaton rajanylitys kävi entistä mahdottomammaksi.

Muurin murtuminen johtui oikeastaan väärinkäsityksestä. Syksyllä 1989 alkoivat suuret Itä-Saksan hallituksen vastaiset mielenosoitukset. Maan johtaja Erich Honecker erosi 18. lokakuuta. Uusi hallitus päätti marraskuussa lievittää hiukan ankaria matkustusrajoituksia ihmisten lepyttämiseksi. Tiedotteen lukija Günter Schabowski ei ollut mukana päätöksenteossa eikä tiennyt yksityiskohtia, ei myöskään sitä, että päätöksen piti astua voimaan vasta seuraavana päivänä. Schabowski sekosi papereissaan suorassa lähetyksessä ja ilmoitti, että matkoja muurin toiselle puolelle tehtäisiin vastedes ilman ennakkoehtoja. Hän vastasi italialaistoimittajan kysymykseen: ”Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.” Tämä ilmoitettiin myös länsisaksalaisilla televisiokanavilla ja pian kymmenet tuhannet uteliaat ihmiset ryntäsivät muurille. Hämmästyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä pääsyä muurin toiselle puolelle vaatineille ihmismassoille. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten ampuminen, rajavartijat antoivat periksi ja päästivät kansanjoukot läpi. Muurin toisella puolella heitä tervehtivät riemuitsevat länsiberliiniläiset. Tätä marraskuun yhdeksättä päivää vuonna 1989 pidetään muurin murtumispäivänä.

Rajan ylitys oli tämän jälkeenkin periaatteessa sallittua vain virallisilla rajanylityspaikoilla, mutta käytännössä ihmisten sallittiin kiipeillä muurin ylikin. Seuraavien viikkojen aikana kuitenkin avattiin joukko uusia rajanylityspaikkoja, joiden kohdalta muuri purettiin. Ensimmäisten joukossa avattiin kulkuyhteys Potsdamin aukion kautta ja 22. joulukuuta 1989 avattiin myös Brandenburgin portti. Seuraavien vuosien aikana, Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen muuri purettiin lähes kokonaisuudessaan ja vain muutamia lyhyitä osia siitä on enää pystyssä.