Aselajeja

Aselajeja
T-72M, F-18 C/D Hornets, Hamina class Missileboat Pori

torstai 11. maaliskuuta 2021

TULIMYRSKY TALI-IHANTALASSA

Viime aikoina lukuvalikoimaani on kuulunut lähinnä sotahistoriaa ja elämänkertoja. Nyt työn alla oli pitkästä aikaa romaani – sotaa käsittelevä tämäkin teos: Tulimyrsky-Tali-Ihantalassa.

Teos kertoi nimensä mukaisesti Tali-Ihantalan taistelusta lähinnä yhden joukkueen ja komppanian näkökulmasta. Kirjoittaja, Mikko Haaja, on nuori Kainuun Prikaatissa palveleva ammattisotilas. Hän on hyvin onnistunut kuvaamaan taistelun hektisyyttä ja rajuutta. Häneltä on aiemmin ilmestynyt yksi kirja, joka myös on aiheeltaan sotakirja. Sen laajempaa kirja-arvostelua en tästä rupea sepustamaan. Suosittelen kirjaa kaikille asiasta kiinnostuneille.  

Alla on vielä kustantajan tiedot kirjasta ja pieni kirjailijan esittely.

********************************************


Todenmukaisuudessaan vaikuttava uusi romaani kiitetyltä nuoren polven sotakirjailijalta

Pitkäveteinen asemasota katkeaa äkisti Neuvostojoukkojen aloittaessa suurhyökkäyksen Karjalankannaksella.
Linjojen takana linnoitustöissä hikoileva JR48 hälytetään valmiuteen ja komennetaan linjaan.
Ylikersantti Paakinaho johtaa jääkärijoukkueensa Kuuterselän rankkojen taisteluiden kautta Taliin ja Ihantalaan, jossa vihollisen eteneminen onnistutaan vaivoin pysäyttämään.
Aseveljien harventuessa ympäriltä armottomissa taisteluissa vaunuteräksen lisäksi murtuvat myös mielet. Tappioiden kasvaessa suurtaistelun helvetissä jää yhä heikompi joukko patoamaan vihollisjoukkojen tulvaa.

Kirjan tiedot
Ilmestymisaika:4/2020
Sivumäärä:300 s.
Koko:148 x 210 mm
Sidosasu:Sidottu, suojapaperi
Kirjastoluokka:84.2
Pokkarin kirjastol.:T84.2
Kovakantisen ISBN:9789523129696
Pokkarin ISBN:9789523752474
Sähkökirjan ISBN (epub):9789523750081
Äänikirjan ISBN:9789523751705

Muuta: Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy

Kirjan laji



keskiviikko 10. helmikuuta 2021

TALVISODAN PANSSARINTORJUNTA

Nyt helmikuussa tulee kuluneeksi 81 vuotta siitä kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella 1940. Julkaisen tässä uudelleen tammikuussa 2017 kirjoittamani Blogitekstin talvisodan panssarintorjunnasta. Teksti perustuu suurelta osin Jouko Vahtolan kirjoittamaan kirjaan.

*********************
Jouko Vahtola: Tankit tulee! Taistelu hyökkäysvaunuja vastaan talvisodassa 1939-1940

Neuvostoliittolaisia T-28 panssareita Karjalan kannaksella

Kun talvisota alkoi, Neuvostoliiton hyökkäystä torjuvat suomalaiset joutuivat vastakkain voimakkaan panssariaseen kanssa. Tiedossa oli, että Suomen armeija oli varautunut panssarien torjuntaan puutteellisesti ja improvisoiden.
Teoksessa tutkitaan ja kuvataan ensimmäistä kertaa talvisotaa panssarivaunuja vastaan käytyjen taistelujen näkökulmasta ja puolustajien kokemusten kautta. Kovia yhteenottoja vihollisen hyökkäysvaunujen kanssa käytiin kaikilla rintamilla Suomenlahdelta Petsamoon. Tankit olivat puolustajille pahin vitsaus, joka pyrittiin eliminoimaan ensimmäisenä.
Miten panssareista selviydyttiin? Kuva polttopulloista ja koivuhaloista tankkien tuhona osoittautuu liioitelluksi ja romantisoiduksi myytiksi. Parhaita aseita olivat Bofors-tykit ja kasapanokset rohkeiden pommarien käsissä. Tykkejä oli vähän, ja joukko-osastot lähes tappelivat saadakseen niitä turvakseen. Kenttätykistö, miinat ja kiviesteet olivat usein ratkaiseva apu. Tärkeintä oli kuitenkin miesten rohkeus ja sitkeys.
Summa ja Lähde olivat ratkaisevia taisteluita, mutta muutkin lujat paikat muistetaan: esimerkiksi Muolaan Kirkkomäki, Oinalan paiseet, Tolvajärven tie, Ruhtinaanmäki, Raate, Kämärä, Tali, Viipuri ja Viipurinlahti. Kamppailu hyökkäysvaunuja vastaan kytketään teoksessa elimellisesti talvisodan kokonaiskulkuun. Näin teoksesta saa varsin kattavan kuvan talvisodasta eri rintamilla.
Tankit tulee! perustuu kauttaaltaan alkuperäislähteisiin, ja siinä on runsas kuvitus.



Talvisodan päättymisestä on tullut kuluneeksi 75 vuotta, ja sen kunniaksi Docendo on julkaissut Oulun yliopiston historian professorin Jouko Vahtolan tietokirjan talvisodan panssarisodankäynnistä. Kolmeen osaan jaettu kirja käsittelee kattavasti koko sodanajan erityisesti panssaritorjunnan näkökulmasta.
Ensimmäinen osa käsittelee sodan lähtökohtia: Neuvostoarmeijan siirtymistä panssarivaunujen käyttöön ja sitä, millaista panssarintorjuntakalustoa Suomella oli ennen sotaa. Toinen osa läpikäy taistelut, jotka tapahtuivat vuonna 1939 ja kolmas keskittyy vuodenvaihteen jälkeen tapahtuneisiin taisteluihin.
Taistelut on kuvattu varsin tarkasti, mutta samalla kuitenkin ytimekkäästi. Taisteluiden puitteiden kuvaamisen tukena käytetään karttoja. Kirja ei ole tylsä faktalista vaan päinvastoin tapahtumat ovat varsin helposti omaksuttavassa muodossa. Tapahtumien yhteyteen on liitetty myös sodan asianomaisten viestejä muun muassa sotapäiväkirjoista. Ne ovat omiaan näyttämään kirjan tapahtumien inhimillisen puolen.

Ilmestymisvuosi : 08/2015
Kirjailija : Jouko Vahtola
Kustantaja : Docendo
ISBN : 978-952-291-169-8
Sivuja : 370
Sidosasu : Sidottu

*************************
TALVISODAN PANSSARINTORJUNTA

Bofors PST-tykki tuliasemassa

Vuonna 1990 julkaistun tiedon mukaan Neuvostoliitto menetti talvisodassa peräti 3543 panssarivaunua, joista Karjalan kannaksella 3178 vaunua 10.3.1940 mennessä. Luvuissa ei ole mukana panssariautot. Teknisten vikojen vuoksi käytöstä oli poissa 1275 vaunua. Taisteluissa tuhottiin siten peräti 2268 panssarivaunua. Määrä on valtava etenkin kun ottaa huomioon suomalaisten puutteellisen panssaritorjuntakaluston. Mikäli panssaritorjuntatykkejä olisi ollut riittävästi, olisi tuhoamisluvut olleet paljon suuremmat. Lisäksi kenttätykistö olisi kyennyt tuhoamaan hyökkääviä panssareita, mutta tykeistä ja ammuksista oli kova puute. Samoin oli pommikoneiden laita.

Suomalaiset tutkivat tuhottua T-26 vaunua.

Panssaritorjuntaan oli käytettävissä tykkejä, mutta aivan liian vähän. Tykkeinä olivat ruotsalainen Boforsin 37 mm; tätä asetta valmistettiin lisenssillä myös Suomessa, ranskalainen 25 mm (Marietta) sekä jonkin verran oli myös käytössä tanskalainen 20 mm:n Madsen konetykki.
Venäläisiltä vallattua 45 mm:n panssaritorjuntakanuunaa käytettiin myös. Lisäksi on mainittava  vielä englantilainen 14 mm:n Boys panssarintorjuntakivääri. Englannin hallitus lahjoitti näitä kiväärejä tammikuussa 1940 sata kappaletta. Ne jaettiin heti joukoille. Niistä oli paljon iloa keveiden T-26 ja T-37 vaunujen tuhoamisessa monilla rintamilla.

Suomalaiset tutkivat sotasaaliiksi saatua 45 mm:n pst-tykkiä.

Ruotsalaisia vapaaehtoisia selässään Boys pst-kivääri

Suomi olisi saanut talvisotaan vielä siellä hyvin tarkoitustaan palvelevan kotimaisen aseen, Lahti L-39 panssaritorjuntakiväärin eli ”norsupyssyn”. Se tuli sarjavalmistukseen vasta talvisodan jälkeen. Sen lopullista käyttöön ottoa viivästytti kenraali Heinrichsin viivyttely. Muutamia kappaleita oli koekäytössä talvisodassa. Ase osoittikin käyttökelpoisuutensa mm. T-26 tankkeja vastaan. Sen tilalle kaavailtiin jopa 13 mm:n panssaritorjunta konekivääriä, mutta onneksi tämä tehoton hanke ei edennyt.

Lahti L-39 pst-kivääri valmiina ampumaan

Raatteen tiellä tuhottuja ja sotasaaliiksi saatuja panssareita ja muuta kalustoa.


Tykistökeskityksillä tuhottiin tankkeja myös sekä miinoja käytettiin, omatekoisia ja tehdasvalmisteisia, mutta niitäkin oli liian vähän. Tykistöllä oli koko sodan ajan ammuspula.
Paljon jäi siis rohkean taistelijan vastuulle. Kasapanokset olivat tärkein ”pommarin” tuhoväline. Polttopullot eivät näytelleet niin suurta osaa kuin niistä on vuosikymmenet puhuttu!

Kasapanos ja polttopullo olivat köyhän armeijan aseita.

Suomella oli myös käytössä rajattu määrä panssarivaunuja: ranskalainen, jo I maailmansodassa käytössä ollut Renault F7 sekä englantilainen Vickers.

Syyskuussa 1939 perustettiin Hämeenlinnan Panssaripataljoona, johon kuului neljä panssarikomppaniaa ja panssaritäydennyskomppania. Panssarijoukkomme olivat silti käytännössä aseettomat. Vanhoilla Renault-panssareilla ei ollut taistelutehtäviin mitään asiaa ja Vickersit olivat ilman aseita.

Renault sotaharjoituksessa kesällä 1939

Talvisodan jo riehuessa kuului 5.12.1939 panssaripataljoonaan viisi panssarikomppaniaa., Reserviupseerikoulu ja korjaamo.

Sodan alettua alettiin Vickersejä aseistamaan kiireesti. Valtion tykkitehdas asensi niihin 37 mm:n Bofors -tykkejä, mutta työ kävi hitaasti. 10.2.1940 mennessä vain 16 vaunua oli saanut aseistuksen.

Renault panssarit olivat karjalan kannaksella ja hinasivat liikuntakyvyttömiä venäläispanssareita joukkojemme haltuun. Renaulteja laitettiin myös kiinteiksi tuliasemiksi maastoon.

Suomalaiset panssarivaunut pääsivät talvisodassa taistelemaankin. Panssaripataljoonan 4. komppania alistettiin 23. Divisioonalla tukemaan hyökkäystä Honkaniemen pysäkille. Hyökkäys piti suorittaa 26.2.1940, mutta se epäonnistui täysin. 15 Vickers- panssarivaunusta vain kuusi pääsi lopulta taisteluun mukaan kun viat ja viallinen polttoaine hyydytti muut. Kuusi vaunua menetettiin tai joutui vihollisen käsiin. Kuitenkin 9 vihollistankkia saatiin tuhottua, mutta tällä ei ollut mitään merkitystä taistelun lopputulokselle.

Neuvostosotilaat tutkivat sotasaaliksi jäänyttä suomalaista Vickers-vaunua.

PANSSARITORJUNTATYKKEJÄ

Ruotsalainen Bofors 37mm

Ranskalainen Hotchkiss 25mm eli "Marianne"

Neuvostoliittolainen 45 mm panssarintorjuntakanuuna m/1932

Tanskalainen Madsen 20mm



PST-KIVÄÄREJÄ


Lahti L-39 20mm:n pst-kivääri 



Brittiläinen Boys 13,9 mmm:n pst-kivääri

KASAPANOKSET JA POLTTOPULLOT


Tehdastekoinen kasapanos, kaksi käsikranaattia sekä polttopullo

Rintamaoloissa tehtyjä kasapanoksia

Polttopullon osat



SUOMALAISIA PANSSARIVAUNUJA





NEUVOSTOLIITTOLAISIA PANSSARIVAUNUJA










**************************
PS. Kalustoesittelyihin olisi voinut laittaa tietoa enemmänkin, kuten olisin voinut kertoa enemmän myös varsinaisesta aiheesta, eli panssaritorjunnasta. Eniten aiheesta saa kuitenkin irti lukemalla artikkelissa mainittu Vauhtolan kirja sekä myös tutustumalla alla mainittuun lähdekirjallisuuteen.
**************************
Blogitekstin lähteet:
Talvisota 1939-1940 / Vesa nenye, Peter Munter & Toni Virtanen;
Suomen panssariase 1918-1944 / Atso Haapanen;
Tankit tulee: Taistelu hyökkäysvaunuja vastaan talvisodassa 1939-1940 / Jouko Vahtola;
Fighting vehicles of the world / Philip Trewhitt & Chris McNab;
WWII The Directory of weapons / Chris Bishop;
Wikipedia

Kuvat:
Internet

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

MANNERHEIMIN KUOLEMASTA 70 VUOTTA

Tänään torstaina 28. tammikuuta tulee kuluneeksi 70 vuotta Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin (1867–1951) kuolemasta.



Julkaisen tässä Päivi Tapolan kirjoittaman tekstin Mannerheimin kuolemasta ja hänen paluustaan Suomeen. Alkuperäinen teksti on julkaistu Aamulehden nettisivuilla (kulttuuri/28.1.1.2016).

Yksi Mannerheimin ruumista Suomeen hakeneista oli Tapolan isoisä, Mannerheim-ristin ritari Kustaa A. Tapola (1895–1971). Päivi Tapola on kirjoittanut tapahtumista vuonna 2010 julkaistun kirjan Marsalkan kotiinpaluu

Kaikki alkoi ruokamyrkytyksestä

Marsalkka Mannerheim sairastui 19. tammikuuta 1951, ja ensin ajateltiin, että hänellä oli ruokamyrkytys. Hänet vietiin asunnostaan Val-Montin parantolasta Lausannen kantonin sairaalaan. Matkalla marsalkka oli hyvällä tuulella ja laski leikkiä läsnäolijoiden kanssa.

Professori Pierre Decker leikkasi marsalkan keskiviikkoiltana 24. tammikuuta, sillä Mannerheimilla oli todettu suolitukos. Leikkauksen jälkeen Mannerheim voi "olosuhteisiin nähden hyvin". Jo torstaiaamuna marsalkka kykeni itse avaamaan postinsa nukuttuaan yön rauhallisesti.

Leikkauksen jälkeen Mannerheim ei saanut syödä normaalisti viiteen vuorokauteen, joten hän sai ravintoruiskeita. Hän oli menettänyt huomattavasti painostaan ja painoi vain 52 kiloa. Marsalkka jaksoi lukea jonkin verran, mutta pääasiassa hän nukkui. Hän oli hämmästynyt perjantaina aamupäivällä nähdessään henkilökohtaisen adjutanttinsa everstiluutnantti C. O. Lindemanin astuvan huoneeseensa.

Mannerheimin terveydentila huononi lauantai-iltana 27. tammikuuta ja oli puolen yön aikaan erittäin vakava. Hänellä oli kuumetta ja hänen valtimonsa syke oli epätasainen ja nopea. Marsalkan luona oli kolme lääkäriä, sveitsiläiset professorit Decker ja Vannotti sekä hänen ruotsalainen henkilääkärinsä Nanna Svartz. Presidentti Paasikivi oli itse soittanut Nanna Svartzille Tukholmaan ja pyytänyt tätä matkustamaan Lausanneen Suomen valtion kustannuksella.

Kuolinvuoteella

Mannerheim kuoli keskiyön jälkeen sunnuntaina 28. tammikuuta 83-vuotiaana. Marsalkan vuoteen äärellä olivat kuoleman hetkellä professori Nanna Svartz, adjutantti everstiluutnantti C. O. Lindeman ja ministeri Reinhold Svento. Professori Decker oli viisi minuuttia aiemmin mennyt käymään toimistossaan. Marsalkan tytär Sophie oli lähtenyt Pariisista isänsä luo, mutta hän ehti sairaalaan muutama minuutti kuoleman jälkeen.

Marsalkka kuoli rauhallisesti ja kipuja tuntematta. Kahden viimeisen tunnin ajan hän oli tajuton, mutta siihen saakka hän oli ollut tajuissaan ja keskustellut verrattain virkeästi. Hän ymmärsi itse kuolevansa ja hyvästeli läsnäolijat sekä kiitti jokaista hoidostaan.

Lääkärit ja hoitajat sekä läsnäolijat ihailivat marsalkan tahdonvoimaa, joka piti hänet tajuissaan ja virkeällä mielellä aivan loppuun saakka. Hänellä oli loppuun saakka "sielunvoimaa", josta kenraali Erik Heinrichs kirjoittaa kaksiosaisessa elämäkertateoksessaan Mannerheim Suomen kohtaloissa.

Kuljetus kotimaahan

Kaksi kenraalia ja Mannerheim-ristin ritaria, jalkaväen tarkastaja K. A. Tapola ja rajavartiostojen päällikkö A. A. Puroma, saivat kunniatehtävän noutaa Suomen Marsalkka takaisin kotimaahan. Jo Mannerheimin kuolinpäivänä aloitettiin hautajaissuunnitelmat. Tasavallan presidentin ensimmäinen adjutantti, Mannerheimin pitkäaikainen adjutantti, eversti Ragnar Grönvall antoi Tapolalle ennakkotiedon, että valtioneuvosto (pääministerinä oli Kekkonen) määräisi hänet yhdessä Puroman kanssa noutamaan marsalkan arkun.

Maanantaina 29. tammikuuta aamupäivällä asia varmistettiin. Aeron erikoiskone Douglas DC-3 valmisteltiin noutamaan Suomen Marsalkan ruumis Suomeen. Koneen matkustamo oli verhoiltu mustaan suruasuun. Verhot peittivät osittain myös ikkunat ja seinät. Marsalkan arkku oli tarkoitus sijoittaa lattialle.

Tapola kirjasi pieneen, mustakantiseen muistikirjaansa lyijykynällä kaikki matkaan liittyvät yksityiskohdat. Hän kirjoitti: "Mukana: sotaliput, Marsalkan turkislakki, kunniamiekka, Marsalkan sauva ja kotimaan kukkia, paraatipuku surunauhoineen." Miekka, lakki ja sauva oli määrä laskea arkulle ja eversti Ragnar Grönvall oli tuonut ne Tapoloiden kotiin Pohjoisrannan Kiholinnaan.

Kenraali Tapolan puoliso Emilia Tapola oli käynyt Dan Wardilla ostamassa valkoisia kukkia, neilikoita ja kalloja, laskettaviksi marsalkan arkulle Sveitsissä. Mukana oli myös kielekkeinen sotalippu, jolla arkku ensin peitettäisiin.

Aeron erikoiskone Douglas DC-3 lähti tiistaina 30. tammikuuta kello 9 Malmin lentokentältä kohti Geneveä.

Malmin lentokentällä lähtijöitä olivat saattamassa lehtimiesten lisäksi Grandell, Grönvall sekä kenraalien rouvat. Muistikirjassaan Kustaa Tapola kuvasi säätä, pilviä, aurinkoa ja kertoo pieniä yksityiskohtia, esimerkiksi lennolle tuli tieto, että lentoperämies Mauri Maunula oli saanut pojan kello 10.25. Pian lennettiin Tukholman yli, jota ei kuitenkaan näkynyt, ja siellä oli laskeutumiskielto. Niin tehtiin välilasku Kastrupiin kello 13 aikoihin.

Seuraavana aamuna 31. tammikuuta kello 9 Suomen aikaa Kustaa Tapola oli Mannerheimin luona: "Vaihdoimme sotalipun (edellisenä päivänä mahdotonta), kiinnitimme kannen. Sauvan, miekan, lakin ja Suomen kukat kiinnitimme kanteen. Kirstu sinetöitiin."

Mannerheimin arkku kuljetettiin Lausannen sairaalasta Geneven lentokentälle. Liikkeelle lähdettiin noin kello 10. Ruumisauton perässä ajoi ministeri Sventon auto, jossa oli marsalkan tytär, Sophie Mannerheim.

Varsinkin Sveitsissä, mutta myös muissa Euroopan maissa marsalkan kuolema huomioitiin merkittävänä uutisena. Tribune de Lausanne -lehti kirjoitti samana päivänä, 31. tammikuuta otsikolla: "Viimeinen seremonia Marsalkka Mannerheimin kunniaksi. Suomalainen sotilaslentokone, jonka Suomen hallitus oli lähettänyt noutamaan marsalkan ruumista, saapui Cointrinin lentokentälle tiistaina kello 18 mukanaan kaksi kenraalia, jotka eversti Lindeman otti vastaan; nämä molemmat lähtivät välittömästi Lausanneen kunnianosoitukselle kuolleen marsalkkansa luokse."

Paluumatka kotiin

Mannerheimin arkkua kuljettanut lentokone teki välilaskun Ruotsissa Malmöhön, jonne saavuttiin kello 16.50. Siellä suoritettiin uudet seremoniat. Bulltoftan lentokentällä oli suuri sotilaskunniavartio ja vastassa olivat Ruotsin valtion ja armeijan edustajat, Suomen ystäviä sekä marsalkan käly, vapaaherratar Elsie Mannerheim. Lentohalliin oli järjestetty kappeli kukkineen, kynttilöineen ja laakeripuineen.

Uusi Suomi kirjoitti: "Marsalkan tyttäret lauantaina Helsinkiin. Suomen Marsalkan tytärtä, Sophie Mannerheimia, odotettiin eilen lentoteitse Ruotsiin. Suomen Marsalkan toisen tyttären, Anastasien, pitäisi tulla tänään Tukholmaan, josta molemmat saapuvat Suomeen lauantaina. Everstiluutnantti Lindeman kertoi myös, että hän sekä kenraalimajurit Tapola ja Puroma vuorottelevat koko ajan paarien ääressä, jotta Suomen Marsalkan ei tarvitse olla yksin vierasmaalaisten parissa. Niin ikään hän mainitsi Suomen Marsalkan kerran pyytäneen, että hänet haudattaisiin sotamarsalkan asussa. Näin myös tapahtuu."

Koko talviyön Ruotsin armeijan upseerit ja suomalaiset sotilassaattajat kukin vuorollaan pitivät vartiota marsalkan arkun ääressä. Suomalaiset saattajat olivat jakaneet keskenään vartiovuorot, jokaisella oli kaksi kertaa kahden ja puolen tunnin vuoro.

Ruotsista matka jatkui helmikuun ensimmäisen päivän aamuna. Muistikirjaansa Kustaa Tapola kirjoitti omista tunnelmistaan matkansa ja tehtävänsä suhteen. Hän tunsi tyydytystä, sillä "voimme todistaa kansalaisillemme, että Suomen Marsalkka on nyt todella kotona".

Uusi Suomi -lehti kirjoitti tilaisuudesta: "Erikoislentokoneen laskeutuessa Malmin lentokentälle suomalaiset sotilaat seisoivat kunnia-asennossa ja siviilihenkilöt paljastivat päänsä. Monen silmäkulmassa kiilsi kyynel ja paikalla olleet kuvasivat, että hiiskumattomassa hiljaisuudessa kuului vaimennettua nyyhkytystä.

Lentokoneen pysähdyttyä havutien kohdalle sen ovi avattiin ja vastaanottajien silmien eteen aukeni valkoinen kukkapaljous. Tasavallan presidentin vanhempi adjutantti, eversti Grönvall nousi tasavallan presidentin edustajana koneeseen ja hieman myöhemmin Helsingin Varuskuntapataljoonan sotilaat noutivat sieltä seppeleet sekä asettuivat sen jälkeen rivistöksi havutien vasemmalle puolelle.

Aeron lentoupseerit nostivat arkun lentokoneesta. Sen kummallakin puolella seisoivat marsalkan tomua Sveitsistä saattaneet kenraalimajurit Tapola ja Puroma sekä ministeri Svento ja everstiluutnantti Lindeman. Helsingin Varuskunnan soittokunta soitti musiikkikapteeni Ropen johdolla Porilaisten marssin arkkua kannettaessa lentokoneesta vähän matkan päässä olevalle mustiin verhotulle katafalkille.

Kenraalimajurit Tapola ja Puroma, ministeri Svento ja everstiluutnantti Lindeman pysähtyivät katafalkin taakse. Kenraaliluutnantti Öhquist sekä kenraalimajurit Oinonen, Poppius, Helminen, Järvinen, Vainio, Ekberg ja Karhu nostivat arkun katafalkilta ja Narvan marssin hitaassa tahdissa suuntasivat askeleensa kohti ruumisautoa. Arkun jäljessä kulkivat ensimmäisinä Suomen Marsalkan sukulaiset, sitten kenraalimajurit Tapola ja Puroma, everstiluutnantti Lindeman ja ministeri Svento sekä seuraavina eduskunnan puhemies Fagerholm ja pääministeri Kekkonen ja muut viralliset edustajat.

Arkkua autoon siirrettäessä soittokunta soitti Klemetin säveltämän Suomen armeijan surumarssin ja kenraalimajuri Tapola lausui: ’Ilmoitamme suorittaneemme valtioneuvoston määräyksen tuoda Suomen Marsalkka kotiin’."

Kustaa A. Tapola sai tämän valokuvan Sveitsin armeijan kuvaajalta.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

SARVANTO TEKI ILMATAISTELUN MAAILMANENNÄTYKSEN LOPPIAISENA 1940

Fokker D.XXI oli Suomen tärkein hävittäjätyyppi talvisodassa. Kyseisellä konetyypillä luutnantti Jorma Sarvanto suoritti maailmanennätyksen loppiaisena 1940, kun hän ampui alas neljässä ja puolessa minuutissa kuusi neuvostoliittolaista pommikonetta.

Jorma Sarvannon Fokker D.XXI

Talvisodan loppiaisena 6.1.1940 Neuvostoliiton ilmavoimat suuntasi pommituksia Lahteen ja Kuopioon.

Fokker D.21 -hävittäjäkoneella lentänyt luutnantti Jorma Sarvanto hälytettiin Utin lentotukikohdasta torjumaan Kuopiota pommittanutta seitsemän Iljushin DB-3 -koneen osastoa.

Vain 4-5 minuuttia kestäneen ilmataistelun aikana luutnantti Sarvanto tulitti alas kuusi pommittajaa. Sarvannon osalta taistelu päättyi Fokkerin konekiväärien patruunoiden loppumiseen.

Kuvassa vänrikki Sven-Erik Fagerholm ojentaa luutnantti Sarvannolle peräsimen kappaleen yhdestä hänen alasampumastaan pommikoneesta 8. tammikuuta 1940.

Vihollisosaston viimeisen, seitsemännen pommittajan ampuivat alas muut suomalaishävittäjät Suursaaren lähistöllä.

Luutnantti Sarvannon taistelulentoa pidetään maailmanennätyssuorituksena, joka sai aikanaan laajalti huomiota sekä kotimaassa että ulkomailla.

Jorma Sarvanto oli talvisodan johtava hävittäjä-ässä. Hän oli ensimmäinen lentäjä, joka saavutti toisessa maailmansodassa kymmenen ilmavoiton rajan. Hän lensi yhteensä 251 sotalentoa ja ampui alas 16 5/6 neuvostokonetta.

Talvisodan aikana suomalaislentäjät pudottivat Fokkereilla 130 vihollista.


keskiviikko 23. joulukuuta 2020

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

VÄINÖ LINNAN SYNTYMÄSTÄ 100 VUOTTA

 

Väinö Linnan syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta. Kouluttamaton puuvillatehtaan työläinen nousi itsenäisyyden ajan tärkeimmäksi kirjailijaksemme 1950-luvulla; ensin Tuntematon sotilas ja sitten kolmiosainen Täällä Pohjantähden alla.







Väinö Linna Wikipediassa: