SUOMEN SOTILASLENTOKONEET 1918 - 2010

Vihdoinkin posti toi laatikkoon Antikvaari.fi – nettisivuston kautta tilaamani opuksen: ”Albatrosista Pilatukseen -Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010”. Kirja on käytännössä uuden veroinen, ja maksoi about 50% uuden hinnasta! Sokerina pohjalla: laatikkoon pamahti uunituore Suomen sotilaan numero. Torstai oli sitten kaltaiseni ”sivarin” märkä päiväuni uneliaasta aamusta huolimatta!

ALBATROSISTA PILATUKSEEN

Suomen sotilaslentokoneet 1918 - 2010

Maaliskuun 6:ntena päivänä 1918 ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti ja luovutti kenraali Mannerheimille Thulin typ D -lentokoneen. Tuosta tapahtumasta katsotaan ilmavoimien historian Suomessa alkavan. Tosin Ruotsista oli saatu jo noin viikkoa aikaisemmin samoin lahjoituksena N.A.B typ 9 Albatros, mutta sen matka päättyi lumipyryn seurauksena ja moottori kiinnileikanneena junalla Kolhoon. Tässä teoksessa lähdetään siitä, että ensimmäisenä Suomen kamaralle tullut kone on vanhin ja Se Alku. Runsaassa 90:ssä vuodessa Suomen Ilmavoimien käytössä on ollut lähes 200 eri konetyyppiä, kun mukaan on otettu alatyypit ja muunnokset. Vähän yli satasta putputtelevat kangasverhouksiset avo-ohjaamokoneet ovat kehittyneet jopa kahden machin vauhtivehkeiksi ja aivan uusimmat lähes itsestään toimiviksi monipuolisiksi tietokoneiksi. Koneet esitellään tässä teoksessa yksityiskohtaisesti teknisen kehitystyön, hankinnan ja käytön suhteen. Viimeisimpänä tyyppinä on kesällä 2010 maahan tullut Pilatus PC-12 NG. Kirjan kuvituksena on paitsi mustavalkoisia valokuvia varhaisemmilta ajanjaksoilta myös Klaus Niskan, Kyösti Partosen ja insevl evp Jyrki Laukkasen uudemmista tyypeistä ottamia hienoja valokuvia. Viimemainitun vielä lennolla ottamia. Pentti Mannisen taidokkaat väripiirrokset täydentävät kuvitusta.

• Kirjailija:Timo HeinonenHannu Valtonen
• Alaotsikko:Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010
• Kieli:suomi
• Julkaistu:2010-01

• ISBN:9789529998920
• Kustantaja:Suomen Ilmavoimamuseo
• Sarja:Keski-Suomen ilmailumus. j. 11

• Sivumäärä:315
• Paino:920 grammaa

SUOMEN PUOLUSTUSVOIMAT

Kävin vapaapäivän kunniaksi kirjastossa. Lukujonossa on tällä hetkellä kolme kirjaa yhtä aikaa, mutta tämä piti ottaa vielä muiden rinnalle. On nimittäin nääs asia silleen, että Suomen ruotuväki a.k.a intti a.k.a Suomen Puolustusvoimat täyttää 100 vuotta!

SUOMEN PUOLUSTUSVOIMAT 100 VUOTTA

Suomen puolustusvoimien toiminta on koko itsenäisyyden ajan pohjannut suomalaisten vankkumattomaan oman maan puolustamisen tahtoon. Yleinen asevelvollisuus on ollut ja on yhä edelleen se peruskallio, johon puolustusvoimat nojaa tehtäviä toteuttaessaan.Teos käsittelee itsenäisen Suomen puolustusvoimien ensimmäistä vuosisataa. Sotatieteellisen tutkimuksen keinoin maalataan puolustusvoimien kehityksestä mahdollisimman todenmukainen kuva. Rauhan ajan toiminnan ohella teoksen sivuilla saavat sijansa myös sotien ajan karut kokemukset.Teoksen aluksi luodaan yleiskuva puolustusvoimien käännekohdista koko itsenäisyyden ajalta. Kahdeksan teemaluvun kautta peilataan syvemmin ja tarkemmin sotataidellista kehitystä, puolustussuunnitelmia, koulutusta, kokeilutoimintaa, materiaalihankintoja, kokonaismaanpuolustusta ja kansainvälistä toimintaa.

Historiateokselle poikkeuksellisesti kirjan pääluvussa hahmotellaan Suomen puolustusvoimien tulevaisuuden kehityskulkuja. Teoksen kirjoittajakunta koostuu kolmestakymmenestä akateemisesta, pääosin tohtoritasoisesta tutkijasta. Kunkin aihealueen kirjoitajat ovat aihepiirinsä johtavia sotahistorian tutkimuksen osaajia.

• Toimittaja:Mikko KarjalainenPentti ym. Airio
• Kieli:suomi
• Julkaistu:2018-01
• ISBN:9789513772710
• Kustantaja:Edita
• Sivumäärä:547
• Paino:2780 grammaa

TSHEKKOSLOVAKIAN MIEHITYS 1968

Neuvostoliiton ja neljän muun Varsovan liiton maan joukot vyöryivät 50 vuotta sitten Tshekkoslovakiaan.

Tshekkoslovakian hallitus varoitti kansalaisia ryhtymästä aseelliseen vastarintaan miehittäjiä kohtaan. Muun muassa Prahassa miehitystä vastaan osoitettiin äänekkäästi mieltä ja kymmenet ihmiset saivat kahakoissa surmansa.

 Miehitys lopetti lyhyeen Alexander Dubcekin johtaman Prahan keväänä tunnetun uudistuspolitiikan.

GEORGIAN SODASTA 10 VUOTTA

Elokuussa 2008 Venäjän panssarit jyrisivät naapurimaan valtateillä sotatoimissa ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Kymmenen vuotta sitten hieman ennen puoltayötä alkoi sota, jollasta ei ollut pitkään aikaan nähty. Venäjä ja Georgia taistelivat 7.-12. elokuuta 2008 lyhyen mutta raivokkaan sodan, joka päättyi Venäjän murskavoittoon.

Sodan taustalla oli kiista Georgiaan kuuluvan mutta Venäjän suojeleman Etelä-Ossetian kapinamaakunnan asemasta.

Sotaa edelsi Georgian presidentin Mihail Saakašvilin ja Venäjän välinen sanasota ja keskinäinen provosointi.

Saakašvili oli luvannut jo noustuaan valtaan vuonna 2003, että hän palauttaisi Venäjän suojelemat kapinamaakunnat Etelä-Ossetian ja Abhasian takaisin Georgian vallan alle.

Alkuvuodesta 2008 Georgian ja kapinallisten joukot kahakoivat säännöllisesti. Venäjän hävittäjät ampuivat Georgian tiedustelulennokin alas ja lensivät Georgian taivaalla. Etelä-Ossetiasta ammuttiin tykkitulta Georgian puolelle.

Euroopan unionin raportin mukaan Georgia aloitti lopulta sodan suurella tykistökeskityksellä ja maahyökkäyksellä Etelä-Ossetiaan 7. elokuuta. Georgian mukaan tarkoituksena oli pysäyttää Venäjän joukkojen eteneminen Etelä-Ossetiaan.

Venäjä olikin varautunut sotaan keskittämällä joukkoja rajalleen ja lähettämällä erikoisjoukkoja ja palkkasotilaita Etelä-Ossetiaan. Varsinainen Venäjän vastahyökkäys alkoi kuitenkin vasta seuraavana päivänä.

Täysin ylivoimainen Venäjä murskasi Georgian joukot parissa päivässä. Lähes 200 georgialaissotilasta ja yli 200 siviiliä kuoli. Venäjän asevoimat valtasivat Gorin kaupungin ja alueita Abhasian läheltä.

Kun tulitauko vihdoin solmittiin 12. elokuuta, Venäjän panssarit lähestyivät jo pääkaupunki Tbilisiä. EU totesi myöhemmin, että Venäjän hyökkäys oli täysin ylimitoitettu.

Yhdysvallat ja osa Länsi-Euroopan maista tuomitsivat Venäjän toimet, mutta vastaus ei ollut yhtenäinen. Länsimyönteisyydestään huolimatta Georgia ei saanut sodan aikana aseellista tukea ja joutui hyväksymään EU:n ja Etyjin välittämän tulitauon ehdot.

Venäjän asevoimat murskasivat Georgian joukot helposti valtaisan miehistöylivoimansa ansiosta. Sota kuitenkin paljasti karulla tavalla Venäjän joukkojen heikkoudet, arvioivat Yhdysvaltain sotilasakatemian West Pointin tutkijat (pdf).

Joukkojen johtajat eivät saaneet aina yhteyttä alaisiinsa, niiltä puuttui lennokkeja, täsmäaseita ja pimeänäkölaitteita. Uutistoimisto Reutersin tietojen mukaanvenäläiset ampuivat alas kolme tai neljä omaa ilma-alustaan.

Sodan jälkeen Venäjä alkoikin uudistaa asevoimiaan kunnianhimoisesti. Komentojärjestelmät uusittiin ja sotilasbudjettia kasvatettiin miljardeilla euroilla. Varusmiehiä korvattiin ammattisotilailla, kertoo Carnegie-ajatushautomo.

Tulokset ovat näkyneet Ukrainan ja Syyrian sodissa. Etenkin Venäjän erikoisjoukot ja ilmavoimat ovat näyttäneet sodissa taitojaan ja uusia aseitaan, usein tuhoisin seurauksin.

TSAARIPERHEEN MURHA 1918

Venäjän viimeisen tsaariperheen murhaamisesta on tänään kulunut 100 vuotta. Venäjää satojen vuosien ajan hallinnut Romanovien hallitsijasuku sammui, kun bolshevikit surmasivat tsaari Nikolai II:n, hänen vaimonsa Aleksandran ja heidän viisi lastaan (Aleksei, Anastasia, Maria, Olga ja Tatjana) Jekaterinburgissa 17. heinäkuuta 1918. Kommunistit tappoivat talossa myös muiden muassa tsaariperheen lääkärin ja kokin. 

Tsaari Nikolai II luopui kruunustaan maaliskuussa 1917, kun ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaan ruokapulaan kyllästynyt kansa kapinoi silloisessa pääkaupungissa Petrogradissa. Myöhemmin samana vuonna Vladimir Leninin johtamat kommunistiset bolshevikit nousivat valtaan lokakuun vallankumouksessa.

Tsaariperhe pidätettiin, ja bolshevikit pitivät heitä vankeina ensin Siperiassa ja sitten Uralilla sijaitsevassa Jekaterinburgissa. Neuvosto-Venäjällä riehui tuolloin sisällissota, ja bolshevikit pelkäsivät heitä vastustavien valkoisten tulevan pelastamaan tsaariperhettä. Niinpä heinäkuussa 1918 Romanovit vietiin vankitalonsa kellariin ja ammuttiin sinne. Samalla tapettiin neljä heidän palvelusväkensä jäsentä.

Tiistain vastaisena yönä tsaariperheen murhaa muistettiin Jekaterinburgin lähistöllä. Noin 100 000 ihmistä osallistui kulkueeseen, joka kulki murhapaikalta tsaariperheen kunniaksi rakennetulle luostarille. Kulkuetta johti Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill.

Курск 1943

KURSK 1943

Tänään tulee täyteen 75 vuotta maailman suurimmasta panssaritaistelusta, joka käytiin 12. heinäkuuta 1943 Prohorovkassa Harkovan pohjoispuolella.

Kurskin taistelu - 75 vuotta sitten

Saksalaista jalkaväkeä ja Panzer VI (Tiger I)

Kurskin taistelu heinäkuussa 1943 oli sodankäynnin historian suurin panssarivoimien yhteenotto. Saksalaisten hyökkäyksen (operaatio Zitadelle) juuret juontuivat katastrofaalisesta alkuvuodesta 1943, jolloin Neuvostoliitto tuhosi 6. armeijan Stalingradissa ja uhkasi sotamarsalkka Erich von Mansteinin Armeijaryhmä Donia.

 Neuvostoliittolaisia T-34 panssarivaunuja ja pst-tykki

Von Mansteinin tehokas vastahyökkäys kuitenkin tuhosi neuvostoliittolaisten hyökkäysten kärjet 18.2. - 18.3., minkä jälkeen itärintamalla alkoi seesteinen vaihe, kun uupuneet osapuolet järjestivät hajonneita joukkojaan odotettavissa olevaan kesäkampanjaan.

Neuvostoliittolainen pikakivääriasema

  

KURSKIN TAISTELU LYHYESTI

Manstein ja hänen kenraalinsa suunnittelevat taistelua

Ketkä:

Eräät sotamarsalkka Gunther von Klugen (1881-1944) Keskisen armeijaryhmän ja sotamarsalkka Erich von Mansteinin (1887.1973) Eteläisen armeijaryhmän osat vastaan marsalkka Konstantin Rokossovskin (1896-1968) Keskinen rintama ja marsalkka Nikolai Vatutinin (1901-1944) Voronezin rintama ylipäällikkö, marsalkka Georgi Zukovin (1896-1974) komennossa.

Kenraali KK Rokossovsky ja kenraalimajuri Telegin etulinjassa ennen taistelujen alkua.

Mitä:

Saksa pyrki vuoden 1943 strategisella offensiivillaan eliminoimaan mutkan, joka oli muodostunut rintamaan Kurskin kaupungin kohdalle.

Missä:

Kurskin tärkeän rautatieristeyksen seudulla Ukrainassa 800km Moskovasta etelään.

Milloin:

4. –13.7.1943

Miksi:

Saksalaisilla oli voimavarat vain rajoitettuun hyökkäykseen idässä ja he tarvitsivat voiton saadakseen liittolaisten horjuvan luottamuksentakaisin. Kurskin mutka tarjosi saksalaisille saavutettavalta vaikuttavan strategisen tavoitteen.

Tulos:

Saksan hyökkäys epäonnistui, ja Neuvostoliiton vastahyökkäys antoi pohjan Puna-armeijan muille operaatioille vuonna 1943. Idässä strateginen aloite siirtyi lopullisesti Neuvostoliitolle.

Kursk 1943 - saksalaisten offensiivi

Saksalaissotilaiden tupakkatauko juoksuhaudassa

Taistelujen kulku

Maaliskuun taistelujen jäljiltä Kurskin rintamaan jäi saksalaisten puolelle ulkoneva iso mutka. Saksan ylin johto päätti aloittaa seuraavan offensiivinsa koodinimeltä Zitadelle (Linnoitus). Hyökkäämällä tähän kiilaan kahdella pihtiliikkeellä pohjoisesta ja etelästä saksalaiset toivoivat voivansa saartaa ja tuhota suuren vihollisjoukon, sillä kesäkuun alussa pullistumaa puolusti kokonaista 850 000 neuvostosotilasta. Lisäksi puolustusasemat olivat porrastettu useaan kertaan ja suojattu 1500 miinalla per kilometri.

4.heinäkuuta 1943 sotamarsalkka Erich von Mansteinin eteläinen armeijaryhmä aloitti valmistelevat hyökkäykset kiilan etelänurkasta. Mansteinin joukkoon kuului 20 divisioonaa ja 1 405 panssaroitua taisteluajoneuvoa, jotka kenraali Werner Kempfin erillisosasto ja kenraalieversti Hermann Hothin 4. panssariarmeija olivat tarkoitukseen valinneet. Seuraavana aamuna keskiselle armeijaryhmälle alistettu kenraali Walter Modelin 9.armeija aloitti hyökkäyksen kiilan pohjoislaidalta. Modelin joukkoon kuului kuusi mekanisoitua ja 14 jalkaväkidivisioonaa sekä 1 840 panssaroitua taisteluajoneuvoa. Saksalaiskomentajat toivoivat, että nämä kaksi hyökkäystä yhyttäisivät toisensa Kurskissa ja yli 670 000 vihollista jäisi saarroksiin. Onnistuessaan operaatio Linnoitus saisi vangiksi suuuremman joukon vihollisia kuin mikään itärintaman lukuisista moteista.

"Tiikerit" siirtymässä taistelualueelle

(503:s raskas tankki pataljoona)

Ennaltaehkäisevä isku

Varhain heinäkuun 5. päivän aamuna Modelin 9. armeijan jalkaväen kärkijoukot hyökkäsivät Neuvostoliiton ensimmäiselle puolustuslinjalle kiilan pohjoisnurkassa. Neuvostojoukkojen tiedustelu oli kuitenkin saanut selville Modelin joukkojen hyökkäysajankohdan, ja ne aloittivat kiivaan tykkitulen saksalaisten asemiin häiritäkseen hyökkäystä.

Vahvalla kaikkien aselajien yhteishyökkäyksellä Modelin joukot onnistuivat etenemään 10 km etelään neuvostojoukkojen puolustusasemiin. Samana päivänä alkoi myös saksalaisten päähyökkäys kiilan etelälaidalla. Iltaan mennessä Hothin joukot olivat toistuvista kiivaista hyökkäyksistään huolimatta edenneet vain 10 km. Vielä pahempaa oli, että Kempfin panssarikärki ei ollut idempänä onnistunut edes murtautumaan neuvostojoukkojen puolustuslinjan läpi vihollisen sitkeän vastarinnan takia. Niinpä 9. armeijan joukot rynnäköivät 6.-9.heinäkuuta yhä uudestaan vihollisen toiseen puolustuslinjaan saadakseen haltuunsa tärkeän Olhovtkan harjanteen alueen. Vihollisen panssarivoimien pontevat vastahyökkäykset estivät kuitenkin Modelin joukkoja valtaamasta avainasemassa olevaa Ponyrin kylää. 10.-11. heinäkuuta vielä voimakkaammat neuvostojoukkojen vastahyökkäykset pysäyttivät Modelin uupuneiden joukkojen etenemisen. Modelin eteläsuuntainen liike oli siis viikon kiivaasta rynnäköinnistä huolimatta onnistunut etenemään vain 16 km vihollisen kerrospuolustuksen sisään. Mutta pahempaa olil tulossa, sillä 12. heinäkuuta alkaneet voimakkaat vastahyökkäykset pakottivat Modelin kärkijoukot luopumaan edeltävinä päivinä valtaamastaan alueesta. Saksalaisten isku pohjoispuolella oli epäonnistunut surkeasti.

Neuvostoliittolainen jalkaväki hyökkää T-34 vaunujen tukemana

Prohorovkan taistelu

Samaan aikaan eli 6.-9. heinäkuuta Saksan panssarivoimien hyökkäykset etelärintamalla olivat vähitellen ajaneet puna-armeijaa sen vastaiskuista huolimatta taaksepäin kohti Prohorovkan ja Obojanin kyliä. Kenraalieversti Hausserin II-SS-panssariarmeijakunta eteni täällä pisimmälle ja varmisti asemansa, mutta Kempfin panssarit idässä eivät onnistuneet yhtä hyvin, mikä jätti Hausserin sivustan alttiiksi neuvostojoukkojen vastaiskuille..

10.heinäkuuta saksalaispanssarit tunkeutuivat osaksi Neuvostoliiton kolmannen puolustuslinjan läpi ja lähestyivät Obojania ja Prohorovkaa. Tämä takaisku sai neuvostoarmeijan tuomaan paikalle parhaimman reservinsä, 5. kaartin panssariarmeijan, pysäyttämään saksalaisten etenemisen. Seurasi valtava taktinen panssaritaistelu, joka käytiin 12. heinäkuuta Prohorovkan luona, kun 805 neuvostopanssaria ja 495 saksalaisvaunua iskivät yhä uudelleen yhteen. Aikaisin aamulla neuvostopanssarit kävivät saksalaisen II SS- ja III panssariarmeijakunnan kimppuun juuri kun näiden divisioonat järjestyivät etenemään Prohorovkan kylään. Tietäen, että Saksan armeijan uusimmat Panther- ja Tiger-panssarivaunut pystyivät ampumaan erinomaisesti hyvin etäältä, neuvostopanssarit ryntäsivät lähemmäksi, jotta välimatka lyhenisi. Sekasortoiset yhteenotot kestivät lähes koko päivän, ja neuvostopanssarien vastaiskut estivät saksalaisia etenemästä Prohorovkan läpi pohjoiseen ja valtaamasta tätä aiemmin harmitonta kyläpahasta. Neuvostojoukot menettivät taistelusssa 412 panssarivaunua ja saksalaiset 149. Vaikka tästä voisi päätellä, että yhteenotto oli taktinen voitto saksalaisille, se oli heille itse asiassa strateginen fiasko. Taistelu aiheutti saksalaisille kalustotappioita, joita heidät oli vaikea korvata, mutta se myös riisti heidän hyökkäysoperaatioltaan viimeisenkin terän. Hitler tajusi tämän ja päätti 13. päivä peruuttaa Operaatio Linnoituksen. Päätöksen motivaationa oli kuitenkin myös Hitlerin halu siirtää parhaat panssarijoukkonsa Kurskin alueelta Sisiliaan torjumaan länsiliittoutuneiden maihinnousuja. 13-24. heinäkuuta Hothin ja Kempfin joukot joutuivat käymään sitkeitä perääntymistaisteluja kiivaasti hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan päästäkseen takaisin alkuperäisiin asemiinsa. Operaatio Linnoituksen epäonnistuminen tuli saksalaisille kalliiksi, sillä he kärsivät 883 taistelupanssarin ja 54 100 miehen tappiot saaden haltuunsa vain muutaman kilometrin merkityksetöntä maata. Saksan itärintaman armeija ei oikeastaan koskaan toipunut tästä fiaskosta.

Kaatuneita saksalaissotilaita ja palava Pzkw IV

Linnoitus sortuu

Saksan armeijalla oli kuitenkin edessään vielä pahempaa. Neuvostoliitto piti operaatio Linnoituksen pysäyttämistä vastakoordinoidun strategisen vastoffensiivin alkuvaiheena. Niinpä puna-armeija aloitti 12.heinäkuuta oman vastaoffensiivinsa, Operaatio Kutuzovin, Modelin joukkojen suojatonta pohjoista sivustaa vastaan, joka oli juuttunut kahakoimaan kiilan pohjoislaidalle. Hyökkäys heidän 2.panssariarmeijaansa vastaan yllätti saksalaiset, joiden huomio oli edelleen operaatio Linnoituksessa. Niinpä neuvostojoukkojen ripeä eteneminen länteen uhkasi katkaista saksalaisten huoltoyhteydet. Muuta vielä pahempaa oli tulossa kun Neuvostoarmeija 3. elokuuta alitti Voronezin ja arorintaman Offensiivin nimellä Operaatio Rumjantsev saksalaisten 4.panssariarmeijaa ja Kempfin erillisosastoa vastaan. Sen tarkoituksena oli eliminoida Kurskin kiilan etelälaita. 7. elokuuta nopeasti etelään edenneet neuvostopanssarit olivat vallanneet Harkovan kaupungin. Seuraavina viikkoina puna-armeija laajensi nämä operaatiot suureksi strategiseksi vastaoffensiiviksi Dneprjokea kohti.

Neuvostoliittolainen raketinheitin patteri tulittaa

(Katyusha)

 Kursk (eikä Stalingrad) oli todennäköisesti sodan tärkein käänne, joka varmisti Saksan tappion 1945.

 Tuhoutunut massiivinen Ferdinand ja kaatunut saksalaissotilas

KURSKIN TAISTELUN PANSSARIVAUNUT

Saksalaiset

Raskaan panssarivaunun kehittäminen oli alkanut ennen operaatio Barbarossaa. Sitä ei ollut aiottu saksalaisen panssaridivisioonan pääaseeksi, vaan sitä käytettiin lähinnä itsenäisissä pataljoonissa läpimurtoihin. Vuosina 1942-1944 valmistettiin vain 1354 Tigeriä. Vaunu joutui tuleen ensimmäisen kerran syksyllä 1942 ja se sai pian kuuluisuutta. 

Vaunu kehitettiin toimimaan panssarirykmenttien tulitukena. Vaunun ensimmäiset muunnelmat oli aseistettu lyhyellä 7,5 cm:n tykillä, jolla oli rajallinen panssarinläpäisykyky, mutta joka kykeni laukaisemaan paljon raskaampia sirpalekranaatteja kuin panssarirykmenttien muut vaunut. Vasta saksalaisten törmättyä T-34/76:iin Panzer IV sai toimia panssarintorjujana. Silloin se varustettiin pitkällä 7,5 cm:n kanuunalla, jolla oli hyvä panssarinläpäisykyky, ja siitä tuli Saksan panssarivoimien "työhevonen". Kaikkiaan vuosina 1942-1945 valmistettiin runsaat 7500 vaunua pitkällä 7,5 cm:n tykillä

Panther-vaunu kehitettiin saksalaisten panssarirykmenttien uudeksi päävaunuksi saksalaisten törmättyä T-34:ään. Panther oli huomattavasti soveltuvampi joukkotuotantoon kuin Panzer IV ja Tiger. Vaunun ensimmäinen suoritus rintamalla oli Kurskin taistelu. Panther hallitsi taistelukenttiä vuosina 1944-1945, mutta se ei riittänyt auttamaan saksalaisia. Vuosina 1943-1945 valmistettiin lähes 6000 Pantheria.

Porsche menetti tilaisuuden valmistaa Tigeriä, mutta sotavoimat päätti tuottaa 90 raskasta panssaritorjuntavaunua Porschen suunnittelemalle rungolle. Vaunut (yhtä lukuunottamatta) joutuivat ensimmäisen kerran tuleen Kurskissa kesällä 1943. Neuvostoliittolaisissa kuvauksissa itärintaman taisteluista tämä vaunu minitaan aika usein verrattuna siihen miten vähän niitä valmistettiin.

Neuvostoliittolaiset

Tällä vaunulla, jota puna-armeija sai Yhdysvalloista niin sanottuna vuokralaina-apuna, oli niitattu panssarilevy, jollaisista neuvostoliitolaiset ja saksalaiset panssrivaunuvalmistajat olivat siinä vaiheessa jo luopuneet. Suoran osuman sattuessa vaunuun niitit saattoivat lentää vaunun sisällä kuin ohjukset ja haavoittaa miehistöä. Lisäksi vaunun ulkomuoto, maalle nostettu panssarilaiva, osoittautui tehottomaksi. Yhdysvallat valmisti runsaat 6 200 vaunua, kunnes tuotanto lakkasi joulukuussa 1942.

Syntyessään 1941 T-34 edusti aivan uudenlaista ajattelua panssarivaunun suunnittelussa, varsinkin kaltevalla etupanssarillaan. Sillä oli kuitenkin yksi puute, nimittäin että vaununjohtaja sai toimia myös lataajana. Sodan aikana valmistettiin suuri määrä T-34:iä, runsaat 35 000 kappaletta 76 mm:n tykillä, ja se oli Neuvostoliiton panssarivoimien päävaunu vuosina 1942-1944. Vuonna 1944 joukot saivat raskaamman ja paremman muunnelman, T-34/85:n, jota valmistettiin 11 000 kappaletta. 

Tämän  raskaan vaunun (joka sai nimensä puolustusministeri Kliment Vorosilovin mukaan) aikaisemmat muunnelmat olivat kesällä 1941 yllättäneet hyökkäävät saksalaisjoukot, joilla ei ollut lainkaan sellaisia panssaritorjunta-aseita, jotka pystyivät lävistämään vaunun panssarin. Mutta vähitellen saksalaiset saivat tykkejä jotka pystyivät ampumaan KV-vaunua. KV:n tuotanto oli loppumassa kesällä 1943, se oli liian raskas ja sillä oli vaikeuksia selvitä uusista saksalaisvaunuista. Kaikkiaan valmistettiin runsaat 4 200 vaunua. 

  

Tuhoutuneita neuvostotankkeja

( amerikkalaisvalmisteinen M3 Lee)

Neuvostosotilaat tutkivat tuhottua Pantheria


Kurskin taistelu - The battle of Kursk

Artikkelin lähteet: Toisen Maailmansodan Suuret Taistelut/Chris Mann, Historian suurimmat panssaritaistelut/Stephen Hart, Toisen Maailmansodan Historia-osa III/Eddy Bauer, Kurskin taistelu-Historian suurin panssaritaistelu/Anders Frankson ja Niklas Zetterling

Kuvat ja Video: Internet ja Youtube

PUNAUPSEERIEN NOUSU JA TUHO

Toukokuussa kahlasin loppuun oheisen opuksen. Mielenkiintoinen tapaus on tämäkin. Voidaan kai tämänkin historiallisen muistelon osalta sanoa: ”vallankumous syö lapsensa”!

Sotatieteen dosentti Markku Salomaan tuoreessa kirjassa Punaupseerien nousu ja tuho (Otava, 2018) kerrotaan suomalaisten punaupseerien kohtaloista. Kirja on toimitettu Salomaan aiemman samanaiheisen tohtorin väitöstyön perusteella.

Petroskoin pataljoonan luutnantit Rikhard Sormunen, Matti Mäkinen, Jaakko Mäki ja Aarne Pohjalainen kesällä 1934. Heidät kaikki vangittiin 1937-1938 ja teloitettiin, paitsi Sormunen, joka sai kahdeksan vuoden työleirituomion ilman perusteluja. Sormunen pääsi lopulta 1956 palaamaan vaimonsa Helmin kanssa Suomeen.

Neuvostoliitossa Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa valmistui maailmansotien välisenä aikana puna-armeijan upseeriksi 1402 suomalaista. Heidät koulutettiin vallankumoussodan iskunyrkeiksi, joista oli määrä tulla punaisen Suomen sankareita. Samaan aikaan itsenäisen Suomen kadettikoulusta valmistui vain vähän enemmän eli 1571 upseeria.
Suurin osa suomalaisista punaupseereista teloitettiin Stalinin vainoissa 1930-luvun lopulla. Näin Stalin tahattomasti "pelasti" Suomen tuhoamalla suomalaiset punaupseerit ennen talvisotaa. Ilman Stalinin puhdistuksia talvisodasta olisi tullut vieläkin kovempi koettelemus suomalaisille.

Pietarin sotakoulun hiihtopataljoona Petroskoin Työn palatsin edessä yleiskarjalaisen neuvostojen edustajakokouksen puhemiehistön tarkastettavana maaliskuun alussa 1922.

Punakapinan ja sisällissodan 1918 jälkeen Neuvostoliittoon pakeni noin 10 000 punaista. 1920-luvulla Neuvostoliittoon loikkasi Suomesta tai muutti esimerkiksi Pohjois-Amerikan kautta tuhansia suomalaisia. He asettuivat yleensä Karjalan neuvostotasavallan alueelle, Petroskoihin tai Pietarin alueelle, jossa suomalaisia asui jo vanhastaan. Puna-armeijaan ja sen upseerikoulutukseen tunsivat vetoa monet entiset punakaartilaiset ja heidän jälkeläisensä.

SKP:n sotilasjärjestön johtajia tutkimassa Suomen karttaa lavastetussa kuvassa Pietarissa ilmeisesti 8.8.1920. Vasemmalta Kustaa Mikko Evä, Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo Manner, Eino Rahja, Mandi ja Yrjö Sirola.

Stalinin vainoissa 1930-luvulla Neuvostoliitossa tuhottiin erityisesti vähemmistökansojen edustajia. Tuoreessa Ylen MOT-ohjelmassa kerrottiin, että Petroskoin yliopiston tutkijat ovat päässeet laskuissaan yli 11 000 suomalaissyntyiseen uhriin. Markku Salomaa arvioi, että Stalinin suomalaisuhrien määrä saattaa nousta kaikkiaan 25 000- 30 000 henkeen.

Turvallisuuspalvelun upseeri Woldemar Lillack puolisonsa Jennyn ja poikansa kanssa. Lillack toimi kuulustelijana Petroskoissa vuodesta 1932 alkaen. Hän joutui 1935-1938 mielisairaalaan ja pelastui teloitukselta.

Neuvosto-Karjalan sotilaskomissaariksi ylenneen Johannes Heikkosen kohtalo on paljon kertova. Heikkonen ei ollut pakolainen vaan hän oli siirtynyt Venäjälle jo aiemmin. Heikkonen oli syntynyt Suomessa köyhissä oloissa. Neuvosto-Venäjällä hän loi komean sotilasuran. Häntä ylistettiin niin sotilaana kuin poliittisena johtajanakin. Hän oli osallistunut jo Talvipalatsin valtaukseen Pietarissa 1917.

Heikkonen oli Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen ja kuului Suomen kivenhakkaajien ammattiyhdistykseen. Venäjällä hän tutustui bolsevikkeihin, ja hänestä tuli kova stalinisti ja puolueen soturi. Puna-armeijan kantakirjatietojen mukaan Heikkonen taisteli kahdeksalla rintamalla, palveli toistakymmentä vuotta yhtäjaksoisesti toimien joukkueenjohtajana, komppanianpäällikkönä, pataljoonankomentajana rykmentinkomentajana ja sotakomissaarina.
Heikkonen kidutettiin kuoliaaksi 6.11.1938 Leningradin tutkintavankilassa ilman, että hän olisi tunnustanut kuulustelijoilleen mitään esitetyistä syytteistä.

Karjalan sotilaskomissaarin ura alkoi Talvipalatsin valtauksesta ja Pietarin suomalaisesta punakaartista. Heikkonen kidutettiin kuoliaaksi 6.11.1938 Leningradin tutkintavankilassa ilman, että hän olisi tunnustanut kuulustelijoilleen mitään esitetyistä syytteistä.

Suurin osa suomalaisista punaupseereista surmattiin vainoissa. Muutamat selvisivät ja etenivät myöhemmin korkeillekin paikoille puna-armeijassa. Kenraalimajuri Akseli Anttila johti armeijankomentajan sijaisena Berliinin ydinkeskustan valtausta maailmansodan lopussa. Toivo Tommola yleni tykistön kenraalimajuriksi ja hän divisioonan komentajana Muurmannilla 1941-1942 ja Maaselän suunnalla 1942-1944.
Nuori punaupseeri Eero Aarne Wuori jäi onnekseen kiinni komennuksellaan Suomessa jo 1919. Vankilatuomion jälkeen Wuori loi uran SAK:n puheenjohtajana, suurlähettiläänä ja Suomen ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä. Wuoresta tuli presidentti Urho Kekkosen uskottu ja ystävä.

Eero Aarne Wuori palveli punaupseerina ja jäi komennuksella kiinni Suomessa 1.11. 1919. Wuori loi sittemmin uran SAK:n puheenjohtajana, suurlähettiläänä, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä ja tasavallan presidentin Urho Kekkosen kansliapäällikkönä.

Karjalan troikan jäsen ja suurpuhdistaja, kommunistipuolueen aluejohtaja Gennadi Kuprijanov (vas.), Suomessa armahdettu ja karkotettu Toivo Antikainen (kesk.) sekä Karjalan korkeimman neuvoston puhemiehistön johtaja Otto Kuusinen (oikealla) Petroskoissa kesällä 1940.

*****************************************

Yllä oleva yhteenveto aiheesta kuvineen on lainattu Iltalehden artikkelista 23.5.2018.
Kirja oli mielestäni suhteellisen helppolukuinen ja informatiivinen. Kuvitusta löytyi myös hyvin, vaikkakin mielestäni sitä saisi aina olla enemmän. Tässäkin kirjassa henkilönimien määrä ja asioiden kertaaminen olivat välillä hämmentävää, mutta tämäkin haittaa varmaan vain kaltaistani kärsimätöntä ja nopeaa lukijaa. Kirja on ensimmäinen asiaan liittyvä isompi tutkimusaineisto jonka olen itse henkilökohtaisesti läpikäynyt. Tämä kirja saattaa hyvinkin olla yksi niistä jonka myöhemmin hankin osaksi omaa kirjastoani. Alla on vielä pieni kustantajan info kirjasta.

*****************************************

Kuvaus suomalaisten punaupseerien kohtalosta Stalinin Neuvostoliitossa.

Punaisten tappio sisällissodassa 1918 merkitsi alkua punaupseeriston synnylle. Neuvostoliitto kouli 1920- ja 1930-luvulla entisistä punakaartilaisista punaupseereja, joiden piti varmistaa vallankumouksellisen sodan voittokulku Suomessa. Heitä koulutettiin yli 1600, mutta voitonjuhlien sijaan punaupseerit joutuivat teloittajien eteen. Stalinin puhdistukset lakaisivat heidät joukkohautoihin.

• Kirjailija:Markku Salomaa
• Kieli:suomi
• Julkaistu:2018-01

• ISBN:9789511323815
• Kustantaja:Otava

• Sivumäärä:559
• Paino:641 grammaa