Toukokuussa kahlasin loppuun oheisen opuksen. Mielenkiintoinen tapaus on tämäkin. Voidaan kai tämänkin historiallisen muistelon osalta sanoa: ”vallankumous syö lapsensa”!
Sotatieteen dosentti Markku Salomaan tuoreessa kirjassa Punaupseerien nousu ja tuho (Otava, 2018) kerrotaan suomalaisten punaupseerien kohtaloista. Kirja on toimitettu Salomaan aiemman samanaiheisen tohtorin väitöstyön perusteella.
Neuvostoliitossa Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa valmistui maailmansotien välisenä aikana puna-armeijan upseeriksi 1402 suomalaista. Heidät koulutettiin vallankumoussodan iskunyrkeiksi, joista oli määrä tulla punaisen Suomen sankareita. Samaan aikaan itsenäisen Suomen kadettikoulusta valmistui vain vähän enemmän eli 1571 upseeria.
Suurin osa suomalaisista punaupseereista teloitettiin Stalinin vainoissa 1930-luvun lopulla. Näin Stalin tahattomasti "pelasti" Suomen tuhoamalla suomalaiset punaupseerit ennen talvisotaa. Ilman Stalinin puhdistuksia talvisodasta olisi tullut vieläkin kovempi koettelemus suomalaisille.
Pietarin
sotakoulun hiihtopataljoona Petroskoin Työn palatsin edessä
yleiskarjalaisen neuvostojen edustajakokouksen puhemiehistön
tarkastettavana maaliskuun alussa 1922.
Punakapinan ja sisällissodan 1918 jälkeen Neuvostoliittoon pakeni noin 10 000 punaista. 1920-luvulla Neuvostoliittoon loikkasi Suomesta tai muutti esimerkiksi Pohjois-Amerikan kautta tuhansia suomalaisia. He asettuivat yleensä Karjalan neuvostotasavallan alueelle, Petroskoihin tai Pietarin alueelle, jossa suomalaisia asui jo vanhastaan. Puna-armeijaan ja sen upseerikoulutukseen tunsivat vetoa monet entiset punakaartilaiset ja heidän jälkeläisensä.
SKP:n sotilasjärjestön johtajia tutkimassa Suomen karttaa lavastetussa kuvassa Pietarissa ilmeisesti 8.8.1920. Vasemmalta Kustaa Mikko Evä, Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo Manner, Eino Rahja, Mandi ja Yrjö Sirola.
Stalinin vainoissa 1930-luvulla Neuvostoliitossa tuhottiin erityisesti vähemmistökansojen edustajia. Tuoreessa Ylen MOT-ohjelmassa kerrottiin, että Petroskoin yliopiston tutkijat ovat päässeet laskuissaan yli 11 000 suomalaissyntyiseen uhriin. Markku Salomaa arvioi, että Stalinin suomalaisuhrien määrä saattaa nousta kaikkiaan 25 000- 30 000 henkeen.
Turvallisuuspalvelun
upseeri Woldemar Lillack puolisonsa Jennyn ja poikansa kanssa. Lillack
toimi kuulustelijana Petroskoissa vuodesta 1932 alkaen. Hän joutui
1935-1938 mielisairaalaan ja pelastui teloitukselta.
Neuvosto-Karjalan sotilaskomissaariksi ylenneen Johannes Heikkosen kohtalo on paljon kertova. Heikkonen ei ollut pakolainen vaan hän oli siirtynyt Venäjälle jo aiemmin. Heikkonen oli syntynyt Suomessa köyhissä oloissa. Neuvosto-Venäjällä hän loi komean sotilasuran. Häntä ylistettiin niin sotilaana kuin poliittisena johtajanakin. Hän oli osallistunut jo Talvipalatsin valtaukseen Pietarissa 1917.
Heikkonen oli Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen ja kuului Suomen kivenhakkaajien ammattiyhdistykseen. Venäjällä hän tutustui bolsevikkeihin, ja hänestä tuli kova stalinisti ja puolueen soturi. Puna-armeijan kantakirjatietojen mukaan Heikkonen taisteli kahdeksalla rintamalla, palveli toistakymmentä vuotta yhtäjaksoisesti toimien joukkueenjohtajana, komppanianpäällikkönä, pataljoonankomentajana rykmentinkomentajana ja sotakomissaarina.
Heikkonen kidutettiin kuoliaaksi 6.11.1938 Leningradin tutkintavankilassa ilman, että hän olisi tunnustanut kuulustelijoilleen mitään esitetyistä syytteistä.
Karjalan
sotilaskomissaarin ura alkoi Talvipalatsin valtauksesta ja Pietarin
suomalaisesta punakaartista. Heikkonen kidutettiin kuoliaaksi 6.11.1938
Leningradin tutkintavankilassa ilman, että hän olisi tunnustanut
kuulustelijoilleen mitään esitetyistä syytteistä.
Suurin osa suomalaisista punaupseereista surmattiin vainoissa. Muutamat selvisivät ja etenivät myöhemmin korkeillekin paikoille puna-armeijassa. Kenraalimajuri Akseli Anttila johti armeijankomentajan sijaisena Berliinin ydinkeskustan valtausta maailmansodan lopussa. Toivo Tommola yleni tykistön kenraalimajuriksi ja hän divisioonan komentajana Muurmannilla 1941-1942 ja Maaselän suunnalla 1942-1944.
Nuori punaupseeri Eero Aarne Wuori jäi onnekseen kiinni komennuksellaan Suomessa jo 1919. Vankilatuomion jälkeen Wuori loi uran SAK:n puheenjohtajana, suurlähettiläänä ja Suomen ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä. Wuoresta tuli presidentti Urho Kekkosen uskottu ja ystävä.
Karjalan troikan jäsen ja suurpuhdistaja, kommunistipuolueen aluejohtaja Gennadi Kuprijanov (vas.), Suomessa armahdettu ja karkotettu Toivo Antikainen (kesk.) sekä Karjalan korkeimman neuvoston puhemiehistön johtaja Otto Kuusinen (oikealla) Petroskoissa kesällä 1940.
*****************************************
Yllä oleva yhteenveto aiheesta kuvineen on lainattu Iltalehden artikkelista 23.5.2018.
Kirja oli mielestäni suhteellisen helppolukuinen ja informatiivinen. Kuvitusta löytyi myös hyvin, vaikkakin mielestäni sitä saisi aina olla enemmän. Tässäkin kirjassa henkilönimien määrä ja asioiden kertaaminen olivat välillä hämmentävää, mutta tämäkin haittaa varmaan vain kaltaistani kärsimätöntä ja nopeaa lukijaa. Kirja on ensimmäinen asiaan liittyvä isompi tutkimusaineisto jonka olen itse henkilökohtaisesti läpikäynyt. Tämä kirja saattaa hyvinkin olla yksi niistä jonka myöhemmin hankin osaksi omaa kirjastoani. Alla on vielä pieni kustantajan info kirjasta.
*****************************************
Kuvaus suomalaisten punaupseerien kohtalosta Stalinin Neuvostoliitossa.
Punaisten tappio sisällissodassa 1918 merkitsi alkua punaupseeriston synnylle. Neuvostoliitto kouli 1920- ja 1930-luvulla entisistä punakaartilaisista punaupseereja, joiden piti varmistaa vallankumouksellisen sodan voittokulku Suomessa. Heitä koulutettiin yli 1600, mutta voitonjuhlien sijaan punaupseerit joutuivat teloittajien eteen. Stalinin puhdistukset lakaisivat heidät joukkohautoihin.
