SVEN HASSEL

Ostin nuo kolme Hasselin kirjaa Iisalmen kirjaston poistomyynnistä. Kirjat olivat aika hyväkuntoisia ja kaikki sivut olivat tietenkin tallella. Hinta oli euron per kirja – eli halpaa oli!

Tässä joku aika sitten juttelin naapurin kanssa Hasselin kirjoista kun tuli puhe sotahistoriasta ja hänellä oli Hasselia hyllyssään. Minullakin piti olla joku teoksista hyllyssäni, mutta pienen inventaarion jälkeen huomasin kadottaneeni kyseisen teoksen. Lieneekö hävinnyt muutossa vai onko varaston pohjimmaisena jossain kylmällä vintillä. Nyt kuitenkin lievitin Hasselin puutettani kun nämä kolme opusta sattuivat silmääni Iisalmessa.

Kyseisen kirjailija kirjojen lukemisesta on kohdallani jo kulunut aika. Monte Cassinon muistan lukeneeni, mutta nyt äkkiä en muita muista. Sen muistan, että aloitin vuosia sitten (maybe 1990-luvulla) jonkun kirjan jonka lukemisen lopetin alkuunsa. Kirjassa muistaakseni puhuttiin ”Kalashnikovista” ja sillä ampumisesta vaikka kirja sijoittui vielä toisen maailman sodan aikaan. Kyseinen asehan eli AK-47 näki päivän valon vasta maailmansodan jälkeen. Kaltaiseen itseoppineeseen sotahistorioitsijaan sekä wannabee asetietäjään tällainen harhaoppi otti sen verran luonnon päälle, että sen jälkeen en Sven Hasselin kirjoihin ole kajonnut. Nyt olisi kuitenkin näiden uusien hankintojen jälkeen jo aika lukea ainakin yksi!

Kokosin jälkeen Wikipediaa hyväksi käyttänen pienen tietoiskun Sven Hasselista ja hänen teoksistaan.

Sven Hassel (19. huhtikuuta 1917 – 21. syyskuuta 2012) oli tanskalaissyntyinen kirjailija, joka kirjoitti näennäisen omaelämäkerrallisia romaaneja väitetyistä kokemuksistaan toisessa maailmansodassa.

Keskustelu ja kritiikki

Hasselin elämäkerta on kiistelty. Kirjojensa mukaan hän värväytyi Saksan armeijaan ennen sotaa ja palveli kaikilla Saksan rintamilla lukuun ottamatta Pohjois-Afrikkaa, jonne häntä ja hänen yksikköään vienyt joukkojenkuljetuslaiva olisi torpedoitu. Lisäksi hän olisi palvellut panssariyksikössä, jonka määritelmä vaihtuu vuorotellen koulutusyksiköstä rangaistusyksikköön. Tällaisia rangaistusosastoja on ollut Saksan armeijassa, kuten muissakin armeijoissa. Hän on muun muassa väittänyt saaneensa Mannerheim-ristin Suomen rintamalla talvisodassa, jossa hän palveli osana Saksan armeijan epävirallisesti Suomeen lähettämää komennuskuntaa. (Mannerheim-ristiä ei talvisodan aikana ollut olemassakaan. Ensimmäinen Mannerheim-risti myönnettiin 22.7.1941 silloiselle everstille Ruben Lagukselle. Kenellekään ei myönnetty ko. ristiä talvisodan ansioista takautuvasti.) 

Tanskalainen Erik Haaest kirjoitti Sven Hasselista kirjan, jonka mukaan Hassel olisikin ollut Borge Pedersen -niminen pikkurikollinen, joka oli sodan aikana esiintynyt omatekoisessa univormussa väittäen nimekseen Heinrich Himmler. Haaestin mukaan Sven Hasseliksi itseään kutsuva mies olisi viettänyt pari vuotta vankilassa sodan jälkeen ja tutustunut siellä oikeisiin veteraaneihin ja kirjoituttanut ensimmäisen, todenmukaisimmaksi esitetyn kirjansa Tuomittujen legioona haamukirjoittajalla. Loput hänen teoksistaan olisi kirjoittanut hänen vaimonsa. Myös Haaestin luotettavuutta on kritisoitu, sillä hänen toimittajanuransa perustui lähinnä keltaiselle lehdistölle kirjoitettuihin skandaalinkäryisiin artikkeleihin. Niin ikään Haaestin esittämistä väitteistä on löydetty ristiriitaisuuksia. 

On kuitenkin huomioitavaa, että Hasselin kirjoissa on useita selkeitä plagiointikohtia muista kuuluisista sotakirjoista, kuten Länsirintamalla ei mitään uutta ja Tuntematon sotilas. Ainoastaan muutamaa sanaa on muutettu. 

Hassel Saksan armeijan kuvassa.

Elämäkerta

Hassel väittää syntyneensä Sven Pedersen -nimisenä Frederiksborgissa, Själlannissa, Tanskassa. Myöhemmin hän otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen Hassel. Neljäntoista ikäisenä hän liittyi kauppalaivastoon kajuuttapoikana ja työskenteli laivalla vuoteen 1936, jolloin hän liittyi armeijaan. 

Vuoden 1990 haastattelussa hän sanoi, "Saksa sattui olemaan lähempänä kuin Englanti, menin Wehrmachtin värväystoimistoon pestautumaan, mutta se ei ollut niin helppoa kuin olin kuvitellut. Vain Saksan kansalaiset kelpasivat palvelukseen. Sen jälkeen kun olin kuuden kuukauden ajan yrittänyt mennä armeijaan, seitsemäs ratsuväkirykmentti lopulta hyväksyi minut sillä ehdolla, että minusta tulisi laillinen saksalainen". Myöhemmin hän palveli Eisenachiin sijoitetussa 2. panssaridivisioonassa ja vuonna 1939 hän toimi panssarivaunun kuljettajana Puolan valloituksessa. 

Vuoden kuluttua hän yritti paeta. "... Olin vain yksinkertaisesti lopussa. Lyhyen loman jälkeen jätin palaamatta yksikkööni. Sitä sanottiin karkuruudeksi. Minut siirrettiin sonderabteilungiin, rikollisten ja toisinajattelijoiden muodostamiin rangaistusjoukkoihin." 

Hän palveli 2. ratsuväkirykmentissä ja myöhemmin 11. sekä 27. erikoisrykmentissä (6. panssaridivisioona). Hän oli konekivääriampuja ja yleni upseerikokelaaksi. Hassel soti kaikilla rintamilla Pohjois-Afrikkaa lukuun ottamatta ja haavoittui useita kertoja. Hassel väittää myös palvelleensa yksikkönsä kanssa salaa talvisodassa Suomessa, jossa hänet olisi palkittu Mannerheim-ristillä. Hassel kuitenkin sekoitti tämän kyseisen mitalin saamaansa 3. tai 4. luokan Vapaudenristiin, jollainen hänellä on nähty olevan. 

Lopulta hän saavutti luutnantin arvon ja vastaanotti 1. ja 2. luokan rautaristit.Vain kaksi miestä selvisi hengissä 27. rykmentistä. Hän antautui neuvostojoukoille Berliinissä 1945 ja vietti seuraavat vuodet erilaisilla sotavankileireillä. Hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa Tuomittujen legioonaa ollessaan pidätettynä. 

Vuonna 1949 hänet vapautettiin ja hän oli suunnittelemassa liittyvänsä Ranskan muukalaislegioonaan kun tapasi Dorthe Jensenin, jonka kanssa hän meni naimisiin 1951. Hassel meni töihin autotehtaaseen, mutta hänen vaimonsa rohkaisi häntä kirjoittamaan kokemuksistaan. De Fordometes Legion (Tuomittujen Legioona) julkaistiin 1953. 

Vuonna 1957 Sven Hassel kärsi sodan aikana hankitusta sairaudesta ja halvaantui melkein kahdeksi vuodeksi. Hän kiittääkin monien kirjojensa (esimerkiksi Gestapo, 1963) esipuheessa Hampurin kaupungin trooppisten tautien laitosta, jossa hän sai terveytensä takaisin. 

Toipumisen jälkeen hän alkoi kirjoittaa lisää kirjoja. 1964 hän muutti Barcelonaan, Espanjaan, jossa hän asui kuolemaansa saakka. Kokonaisuudessaan hän julkaisi neljätoista romaania, jotka on käännetty kahdeksalletoista kielelle. 1987 hänen kirjastaan Kuolema telaketjuilla tehtiin elokuva nimellä Rangaistuspartio.

Hassel poikansa Michaelin kanssa  signeeramassa kirjaansa 1965.

Kirjat

Kirjoissaan Hassel kuvaa sotaa sekä päähenkilön että kertojan silmin. Kirjat kertovat rikollisista, sotaoikeuden tuomitsemista ja poliittisesti epäluotettavista sotilaista koostuvan 27. rangaistusrykmentin urotöistä. Svenin lisäksi heihin kuuluu Legioonalainen (entinen Ranskan muukalaislegioonan sotilas, nimeltään Alfred Kalb), jättiläinen, jota kutsutaan ironisesti Pikkuveljeksi (Wolfgang Creutzfeld), kasarmidiileri Joseph Porta, joukkueenjohtaja vääpeli Vanha (Willie Beier), Barcelona Blom, Espanjan sisällissodan veteraani molemmilta rintamilta, supersotilas ja fanaatikko Julius Heide, jota muut eivät aina siedä, rykmentinkomentaja Hinka, Suur-Saksan hallimestari Wolf, sekä ylioppilas Hugo Stege ja komppaniapäälliköt Ohlsen ja Löwe. Myös Luuranko, Bauer, Möller, Puhveli, ja Gregor Martin eli "kenraalin autonkuljettaja" vierailevat jonkin aikaa, mutta kaatuvat kuten melkein kaikki muutkin ankarien taistelujen vuoksi. He palvelevat useimmilla rintamilla aina Pohjois-Suomesta Venäjälle ja Normandiassa maihinnousun aikana. Hassel ilmoittaa hahmojen perustuvan todellisiin ihmisiin ja tapahtumien liittyvän historiallisiin tapahtumiin. 

Hasselin näkökulma sotaan on julma: Sotilaat taistelevat vain selviytyäkseen ja Geneven sopimus on merkityksetön kaikille osapuolille. Ihmiset kuolevat sattumalta tai hyvin vähäisistä syistä. Ajoittaiset miellyttävät hetket ja rauhanomaiset kohtaamiset katkeavat brutaalisti. Pahantahtoiset preussilaiset upseerit uhkailevat miehiään sotaoikeudella ja teloittavat näitä vähäisistäkin syistä. Tosin tätä tapahtui muissakin armeijoissa, muun muassa Neuvostoliiton. Toisinaan tyytymättömät sotilaat ampuvat omat upseerinsa päästäkseen näistä eroon. Rykmentistä selvisi hengissä vain muutama, koska rangaistusjoukot olivat uhrattavissa helpommin kuin tavalliset joukot. 

Hassel itse väittää olleensa niin pätevä käsikranaatin heittäjä, että osui sadankin metrin päästä puolen metrin ympyrään, ja myös nakanneensa muutaman kranaatin tällä tavoin jonkun erityisen vihatun upseerin tai SS-miehen niskaan. 

Teosluettelo

Tuomittujen legioona (1953) 

Kuolema telaketjuilla (1958) 

Aseveljet (1960) 

Rangaistuspataljoona (1962) 

Gestapo (1963) 

Monte Cassino (1965) 

Tuhotkaa Pariisi! (1967) 

SS-kenraali (1969) 

Petetty armeija (1971) 

Rumputuli (1973) 

Herran hylkäämät (1976) 

Sotaoikeus (1978) 

G.P.U. (1981) 

Komissaari (1984)

S

RAUTU 1918

Wilbur Smithin pettymyksen tuottaneen romaanin jälkeen palasin jälleen tietokirjallisuuden ja historian tutkiskeluun. Aiheena pysyi edelleen 1918 ja Suomen sisällissota. Tie Tampereelle sai nyt eräänlaisen jatkon kun luin sen perään Heikki Ylikankaan toisen ja uudemman teoksen, Rata rautuun – ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918.

Kirjassa käsitelty Raudun taistelu oli yksi sisällissodan verisimmistä. Siihen osallistui värikkäitä päälliköitä, panssarijunia sekä suomalaisia ja venäläisiä joukkoja. Raudun motti toi kuolemaa myös naisille ja lapsille.  Juuri tässä taistelussa oli venäläisten rooli tavallista suurempi verrattuna muihin taisteluihin. Kuitenkin venäläisten taisteluarvo ei ollut heidän lukumäärästään huolimatta mitenkään ratkaiseva vaan oikeastaan aika heikko.

Kirja oli pituudeltaan sopiva ja Ylikankaan kerronta käy ainakin minulle hyvin. Tätäkin kirjaa lukiessani oli Google kovassa käytössä. Tapahtumien ja henkilöiden lisätietoja etsin siis lisää internetistä. Kirjan lopussa käydään läpi tapahtumiin keskeisesti osallistuneiden vaiheet. Näin yhden henkilön mainitakseni: Georg Elfvengren oli minulle uusi tuttavuus vaikka hän oli keskeinen henkilö sisällissodan tapahtumaketjussa, oli hän minulle aivan tuntematon. Näin sitä löytää aina lisää uutta.

Teoksessa mainittiin myös Lapinlahti nimeltä. Raudun vallankumouskomiteaan kuului vuonna 1888 Pyhäjärvellä syntynyt August Junell. Hän oli ratatyöläinen ja edusti SDP:n jyrkintä siipeä.
Kirjan tekstin mukaan hänen muu perheensä, vaimo ja yksi lapsi, asuivat Lapinlahdella, mutta hänet itsensä oli merkitty Mäkrällä asuvaksi.

Kirjaa täyttää mielestäni hyvin paikkansa sisällissodan tietouden levittämisessä. Vaikkakin olen nähnyt arvosteluja ettei Heikki Ylikangas kestä vertailua ammattimaisten kirjailijoiden ja toimittajien kanssa niin minusta sitä ei kyllä tässä huomaa. Mihinkähän tuokin arvio perustuu? Lyhyestä virsi kaunis – eli suosittelen tätä(kin) teosta historiasta ja varsinkin Suomen historiasta kiinnostuneille.

Tämän pienen tietoiskuni lisäksi alla on Wikipediasta kokoamani katsaus taistelusta sekä kustantajan julkaisema info. Tuo Wikipediasta ”lunttaamani” teksti on varmaankin koottu joistain vanhemmista sisällissotaa käsittelevistä teoksista. Nykytutkimukseen verrattuna siinä saattaa olla hyvinkin erilaista yksipuolista tietoa. Lukemalla tämä vuonna 2013 ilmestynyt Ylikankaan kirja, saa tietojen päivitystä ja oikomista sekä uudenlaista perspektiiviä tähän Suomen historian vaikeaan ja raskaaseen ajanjaksoon.

********************************************
RAUDUN TAISTELU 1918

Raudun taistelu oli Suomen sisällissodan aikainen taistelu, joka käytiin Karjalan kannaksella sijainneessa Raudun pitäjässä 20. maaliskuuta – 5. huhtikuuta 1918. Pietarin läheisyyden vuoksi enemmistö punaisten puolella taisteluun osallistuneista joukoista oli venäläisiä. Valkoisten voittoon päättynyt Raudun taistelu oli Tampereen ja Viipurin taistelujen ohella yksi sisällissodan verisimmistä. Sen kaksi viimeistä päivää olivat koko sodan ankarimpia yhteenottoja kaikki rintamat mukaan lukien.

Suomen sisällissodan taisteluista Raudun tekee erikoiseksi se, että siihen osallistui huomattavasti enemmän venäläisiä kuin millään muulla sodan rintamalla. Myös sisällissodan aikana kaatuneista venäläisistä lähes puolet kuoli nimenomaan Raudun rintamalla. Puna-armeijan sotilaita oli Raudussa enimmillään samaan aikaan noin 1 500, mikä oli yli puolet punaisen osapuolen kokonaisvahvuudesta. Bolševikkien Rautuun kohdistaman kiinnostuksen taustalla oli huoli Pietarin turvallisuudesta. Saksan ja Venäjän välinen aselepo oli päättynyt 18. helmikuuta eli kolme päivää ennen Rautuun tehtyä hyökkäystä. Neuvosto-Venäjän johto halusi sulkea vielä rakenteilla olleen Pietari–Hiitola-radan, jotta Suomen valkoisten kanssa läheisissä suhteissa olevat saksalaiset eivät pystyisi hyökkäämään sen kautta Pietariin. Venäläiset päättivät katkaista radan Suomen puolelta rajaa, jotta he saisivat myös Suomen punaiset mukaan puolustamaan Pietaria.

Valkoisten puolelta taisteluihin osallistui suojeluskuntalaisia, jääkäreitä sekä kutsuntojen kautta värvättyjä asevelvollisia. Heidän vastassaan oli Suomen punakaartien ja puna-armeijan lisäksi myös Venäjältä saapuneita vapaaehtoisia vallankumouksellisia sekä Pietarin suomalaisen punakaartin miehiä. Paikallisia asukkaita kummallakaan puolella sotiminen ei sen sijaan pahemmin kiinnostanut. Rajaseudun asukkaina he olivat perinteisesti olleet kosketuksissa myös venäläisten kanssa, joten sota pelkästään haittasi rautulaisten elinkeinoja.

Kiivaimmat Raudussa käydyt taistelut keskittyivät rakenteilla olevalle rautatieasemalle 4.–5. huhtikuuta. Asema oli tarkoitettu suureksi tulliasemaksi Pietarista Vaasaan johtavalle oikoradalle, jonka rakentaminen aloitettiin vuosikymmenen alussa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä rakennustyöt olivat keskeytyneet, niin että Raudussa oli valmiina pari kilometriä pitkä asema-alue useine puolivalmiine tiilirakennuksineen. Ne tarjosivat asemalle linnoittautuneille punaisille hyvät puolustusasemat.

Valkoisten Karjalan ryhmän ylipäällikkönä toimi jääkärimajuri Aarne Sihvo. Rautuun sijoitettujen suojeluskuntalaisten johtajana toimi aluksi insinööri Kyösti Kehvola, kunnes 8. maaliskuuta hänen tilalleen tuli jääkärikapteeni Evert Ekman ja viikon kuluttua edelleen Karjalan armeijakunnan 1. rykmenttiä komentanut ratsumestari Georg Elfvengren. Maaliskuun viimeisenä päivänä rintamalle saapui myös jääkärimajuri Lennart Oeschin johtama 8. jääkäripataljoona, joka oli kuitenkin alistettu Elfvengrenin komentoon.
Punaisten hyökkäyksen alkaessa 20. helmikuuta Raudussa oli ainoastaan 85 suojeluskuntalaista, mutta päivää myöhemmin he saivat Antreasta vahvistuksekseen 300 miehen vahvuisen joukon. Viikon kuluttua valkoisia oli Raudussa noin 500. Maaliskuun 25. päivänä alkaneeseen valtausoperaatioon osallistui 2 000 valkoista.
Valkoisilla oli pulaa miehistä ja he joutuivatkin turvautumaan myös asevelvollisuuslain mahdollistamiin kutsuntoihin. Tämäkään ei ollut helppoa, sillä valkoisten hallitseman alueen asevelvollisissa oli paljon punaisten sympatisoijia. Esimerkiksi Pohjois-Karjalasta värvätyistä miehistä yli 200 jouduttiin riisumaan aseista, kun he olivat junamatkan aikana laulaneet työväenlauluja ja lietsoneet kapinaa. Rintamalle saavuttuaan heidät määrättiin korjaamaan vaurioitunutta rautatiesiltaa. Miehistöluetteloihin oli jo lähtöpaikkakunnalla Nurmeksessa merkitty nimien perään joko P (”punikki”), PP (”paha punikki”) tai PPP (”pirun paha punikki”).

Aarne Sihvo (22. marraskuuta 1889 Virolahti – 12. kesäkuuta 1963 Helsinki)

Georg Elfvengren (1889 Hamina – 6. syyskuuta 1927 Moskova, Neuvostoliitto).

Raudun aseman vallanneiden suomalaisten punakaartilaisten ylipäällikkönä oli aluksi Johan A. Palmu. Venäläista osastoa johti bolševikkivallankumouksellinen M. V. Prigorovski, joka ennen Rautuun saapumistaan oli toiminut Pietarin hallintorakennuksen Taurian palatsin komendanttina. Palmu syrjäytettiin tehtävästään kuitenkin jo 27. helmikuuta, jolloin uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin Heikki Kaljunen. Hänen tilalleen tuli 13. maaliskuuta Oskar Rantala, joka puolestaan vaihdettiin jo kolmen päivän kuluttua Raudun punakaartilaisten viimeiseksi ylipäälliköksi jääneeseen Arvid Leinoseen. Rintaman todellinen komentaja oli kuitenkin koko ajan Prigorovski. Lisäksi taistelusuunnitelmia laati Pietarin sotilaspiirin päällikkö K. S. Jeremejev, joka ilmeisesti johti Raudun operaatiota myös henkilökohtaisesti maalis–huhtikuun vaihteessa ennen ratkaisutaistelujen alkua. Punakaartin komppanianpäälliköinä toimivat muun muassa Hjalmar Eskelinen, Eino Kaiho, Juho Nygren, August Junell ja Evert Laine.

M. V. Prigorovski (1893 Rogatšovin kihlakunta – 5. huhtikuuta 1918 Rautu)

Taistelujen alkaessa oli punaisten vahvuus noin tuhat miestä ja vajaan viikon kuluttua he saivat Pietarista vielä 600 hengen lisävahvistuksen. Maaliskuun toisella viikolla punaisia oli noin 2 200, joista 1 800 oli venäläisiä. He kuitenkin poistuivat Raudusta ilmeisesti 12. maaliskuuta, jolloin Saksan ja Neuvosto-Venäjän välinen Brest-Litovskin rauhansopimus tuli voimaan. Tilalle siirrettiin alun perin Vilppulan rintamalle aiottu Pietarin suomalaisen punakaartin 1. komppania. Maaliskuun lopussa punaiset suunnittelivat suurhyökkäystä ja Rautuun saapui jälleen runsaasti venäläisiä joukkoja, vastoin Brest-Litovskin rauhansopimusta. Jeremejev rikkoi tietoisesti myös Leninin 1. huhtikuuta antamaa käskyä olla lähettämästä lisäjoukkoja Suomeen. Jeremejevin aikomuksena oli toimittaa punaisille apuvoimia aina Tampereelle saakka. Ratkaisutaistelujen käynnistyessä Raudussa oli noin 1 200 venäläistä ja 700 suomalaista. Punakaartien yksiköt koostuivat Pietarin suomalaisen punakaartin jäsenten lisäksi suurimmaksi osaksi muualta Suomesta tulleista rautatietyöläisistä, jotka olivat rakentamassa Pietarin ja Hiitolan välistä rataa. Paikallisia asukkaita ei mukana juurikaan ollut. Lisäksi joukossa oli joitakin Venäjältä punakaartien riveihin saapuneita vapaaehtoisia vallankumouksellisia,

Pietarin kaarti Suomen asemalla.

Ensimmäiset yhteenotot Raudussa nähtiin heti sisällissodan syttymisen jälkeen, kun jääkäri Viljo Hämäläisen johtama suojeluskuntaosasto teki Sakkolan Kiviniemestä käsin tiedusteluretken Rautuun ja onnistui vangitsemaan paikallisen punakaartin päällikön sekä työväenyhdistyksen puheenjohtajan. Lisäksi he rikkoivat junarataa Raasulin kylän suunnassa ja onnistuivat myös hajottamaan vaihteita Raudun asemalla.

Raudun hyökkäys oli osa punaisten helmikuun offensiivin II vaihetta, jonka tavoitteena oli aluksi edetä Sakkolan Kiviniemeen ja jatkaa edelleen Vuoksen pohjoisrannan kautta kohti Antreaa ja punaisten pääjoukkoja. Offensiivin kaikkien neljän osaston piti aloittaa hyökkäys 21. helmikuuta, mutta jokainen osasto aloitti kuitenkin oman hyökkäyksensä aivan eri aikaan. Vaikka suunnitelma oli laadittu punaisten Viipurin esikunnassa, toimivat Raudun suunnassa olleet venäläiset joukot kuitenkin varsin omavaltaisesti, tukeutuen Pietarin sotilaspiirin sodanjohtoon.
20. helmikuuta Raasulin asemalle saapui Pietarista noin 1 000 punaisen ryhmä, joka muodosti offensiivin 1. osaston eli ns. Raasulin ryhmän. Punaiset aloittivat hyökkäyksen vuorokautta myöhemmin etenemällä kohti 30 kilometrin päässä sijaitsevaa Rautua. Vastassa oli aluksi vain 85 suojeluskuntalaista, jotka vetäytyivät nopeasti rautatieasemalle. Seuraavana päivänä heidän avukseen saapui Antreasta vajaan 300 miehen lisäjoukko, joka miehittivät aseman sekä pitäjän kirkonkylän.
Helmikuun 23. päivän aamuna punaiset aloittivat asemaa vastaan suurhyökkäyksen kahdella 120 miehen vahvuisella komppanialla, joiden päällikköinä olivat Johan A. Palmu ja M. V. Prigorovski. Kiivaiden taistelujen jälkeen punaiset onnistuivat saamaan haltuunsa rautatieaseman lisäksi myös läheisen Maanselän kylän. Tämän jälkeen punaiset vetivät suurimman osan joukoistaan Raudun asemalle ja aloittivat sen linnoittamisen. Aseman ympärille muodostui valkoisten hevosenkengän muotoinen saartorengas, joka oli avoinna kaakkoon Pietarin suuntaan. Iltapäivällä 27. helmikuuta punaiset yrittivät miehittää Raudun kirkonkylää ja Leinikylää, mutta valkoiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen. Maaliskuun alkupäivinä punaiset yrittivät vielä hyökätä valkoisten selustaan Valkjärven kautta, kuitenkaan onnistumatta suunnitelmassaan. Tämän jälkeen taistelut Raudussa muuttuivat kolmen viikon ajaksi muiden Keski-Kannaksen rintamien tapaan asemasodaksi, jossa punaiset kuitenkin tekivät jatkuvia iskuja valkoisten saartorengasta vastaan.

Raudun juoksuhautoja.

Valkoisten raskasta tykistöä Raudussa.

Maaliskuun jälkipuoliskolla valkoisten Karjalan ryhmän komentajana toiminut Aarne Sihvo sai tiedon venäläisten suunnittelemasta suurhyökkäyksestä. Pietarin sotilaspiirin ylipäällikkö K. S. Jeremejev oli tuolloin käynyt esikuntineen tutustumassa Raudun tilanteeseen ja ilmeisesti laatinut suunnitelman hyökkäyksestä. Valkoiset tekivät nopeasti päätöksen omasta suurhyökkäyksestään, jonka tarkoituksena oli aluksi katkaista Pietariin johtava rata ja näin estää punaisten huolto sekä myöhemmin tuhota saartorenkaan sisällä olevat joukot.
Valkoiset aloittivat operaationsa 25. maaliskuuta. Palkealan kylästä käsin he tekivät aluksi hyökkäyksiä Raasuliin sekä Metsäpirtin pitäjässä sijainneeseen Viisjoen kylään, jossa valkoiset tuhosivat tärkeän rautatiesillan. Lisäksi he iskivät Neuvosto-Venäjän puolelle, hävittäen Lempaalan rautatieaseman. Elfvengrenin johtama Karjalan Armeijakunnan 1. Rykmentti aloitti samana päivänä hyökkäyksen Raudun asemalle linnoittautuneita punaisia vastaan, mutta valkoiset joutuivat lopulta vetäytymään. Alex Halosen toimittaman Suomen luokkasota -teoksen mukaan valkoisten ensimmäinen hyökkäys taukosi vasta 44 tunnin yhtämittaisen taistelun jälkeen.
27. maaliskuuta valkoiset valtasivat Maanselän ja onnistuivat katkaisemaan rautatien kolme kilometriä Raudun eteläpuolelta. Myös Raudun kirkko tuhoutui taistelujen aikana. Elfvengren yritti uutta hyökkäystä Raudun asemaa vastaan 30.–31. maaliskuuta, mutta sekään ei tuonut tulosta. Lennart Oeschin johtama 8. jääkäripataljoona puolestaan lähti liikkeelle maaliskuun viimeisen päivän aamuna ja sulki vuorokautta myöhemmin saartorenkaan myös Pietarin puolelta. Huhtikuun 2. päivänä valkoiset valtasivat katkaistulta radalta suistuneen punaisten panssarijunan, josta he saivat saaliiksi muun muassa viisi konekivääriä ja useita tykkejä. Punaiset yrittivät välittömästi junan takaisinvaltausta 300 miehen voimin, mutta valkoiset saivat kiivaan taistelun jälkeen pidettyä sen hallussaan.

Punaisten panssarijuna on jäänyt valkoisten haltuun.

Valkoisten varsinaisen yleishyökkäys aseman valtaamiseksi käynnistyi 4. huhtikuuta kello 12.00, jolloin Leinikylään sijoitettu tykistö aloitti viisi tuntia kestäneen tulituksensa. Tämän jälkeen jalkaväki käynnisti oman hyökkäyksensä kello 17.15, mutta valtausyritys epäonnistui lähinnä kiireessä tehtyjen puutteellisten valmistelujen vuoksi. Valkoiset onnistuivat kuitenkin tiivistämään saartorengastaan, jolloin punaiset joutuivat linnoittautumaan aivan asemarakennusten ympärille.
Punaiset onnistuivat aluksi torjumaan hyökkäyksen hyvin rakennettujen linnoitteidensa avulla. Ammusten ja elintarpeiden uhkaava väheneminen pakotti heidät kuitenkin seuraavana aamuna yrittämään ulos saartorenkaasta. 5. huhtikuuta kello 7.30 punaiset murtautuivat aseman länsipuolelle Maanselän suuntaan. Sitä ennen he olivat piilottaneet asemalle jättämiensä konekiväärien ja tykkien lukot, sekä sytyttäneet tuleen kaikki tykistökeskitykseltä säästyneet rakennukset. Punaiset onnistuivat yllättämään valkoisten 50 hengen etuvartion, päästen Haapakylän ja Maanselän väliselle maantielle, jota pitkin he jatkoivat etelään kohti Raasulia. Punaiset onnistuivat etenemään valkoisten kiivaasta tulituksesta huolimatta, kunnes Maanselänmäen ja Pöllönmäen väliseen Kylmäojan laaksoon saapuessaan tielle ruuhkautunut kuormasto joutui valkoisten konekiväärien ristituleen.
Osa punaisista onnistui sekasortoisessa tilanteessa nousemaan ylös rinnettä ja pakenemaan kohti Raasulia tai Maanselkää, mutta laakson konekivääritulessa kaatui kaikkiaan noin 400 punaista ja venäläistä. Joukossa oli myös asemalta paenneita naisia ja lapsia. Punaiset olivat myös sopineet surmaavansa haavoittuneet, etteivät nämä joutuisi valkoisten käsiin. Lopulta antautumaan halukkaat kerääntyivät venäläisen lääkärin nostaman valkoisen lipun luokse. Punaisten esikunnasta pääsi pakoon kolme miestä, mutta esimerkiksi M. V. Prigorovski räjäytti itsensä käsikranaatilla välttääkseen vangitsemisen. Kylmäojan notkoon kaivettiin myöhemmin suuri joukkohauta, jonka jälkeen paikkaa alettiin nimittämään ”Kuolemanlaaksoksi”.

Raudun kuolemanlaakso.

Voiton jälkeen Elfvengren otti suurimman osan kunniasta, vaikka 3. pataljoonan komentajana toimineella jääkäri Weikko Läheniemellä oli saavutukseen vähintään yhtä suuri osuus. Taustalla arvellaan olleet tsaarin upseerien ja jääkärien keskinäisen kaunan tai suomen- ja ruotsinkielisten välisen skisman. Raudun taistelun päätyttyä valkoiset etenivät 7. huhtikuuta vielä Raasulin kautta rajan ylitse Neuvosto-Venäjän puolelle Sahajoelle. Saavuttamansa voiton myötä he pystyivät jatkossa keskittämään Karjalan rintaman sotatoimensa Viipuriin, jonne valkoiset hyökkäsivät 24. huhtikuuta.

Jääkärimajuri Aarne Sihvo Raudun asemalla taistelun jälkeen 5.4.1918 (vas.  Elfvengren).

Valkoisten tappiot Raudun rintamalla olivat ainakin 270 kaatunutta ja hieman yli 300 haavoittunutta. Joidenkin lähteiden mukaan valkoisia olisi kaatunut jopa 400. Yleishyökkäyksen aikana 8. jääkäripataljoonasta kaatui 119 miestä ja haavoittui yli 160. Lääkintäeversti Emil Luukkosen mukaan valkoisten kokonaistappiot kaatuneina ja haavoittuneina olivat 645 miestä.

Raudun saartorenkaan sisällä oli noin 1 200 venäläistä ja 800 suomalaista. Joukossa oli vajaat kaksisataa naista ja lasta, jotka olivat lähinnä punakaartilaisten perheenjäseniä. He olivat työskennelleet muun muassa erilaisissa taloustehtävissä, mutta osa kantoi myös asetta. Lisäksi Raudun asemalla toimi venäläisten lääkärien perustama sotasairaala, josta ei kuitenkaan ole jäänyt juuri mitään tietoja. Sairaalassa oli haavoittuneiden ohella hoidettavana isorokkoa, pilkkukuumetta ja punatautia sairastaneita potilaita, jotka valtauksen jälkeen jäivät valkoisten käsiin.
Arviot pakoon päässeiden määrästä vaihtelevat 120 ja 300 välillä. Aikaisemmmasta tutkimuksta poiketen, professori Heikki Ylikangas väittää vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessaan Rata Rautuun, että saartorenkaasta olisikin päässyt pakoon jopa satoja punaisia, jotka pääosin olivat suomalaisia. Kuolemanlaakson suurimmat tappiot koituivat hänen mukaansa kolonnan häntäpäässä hitaasti liikkuneille venäläisille.
Vangeiksi jääneistä suuri osa teloitettiin, jonka jälkeen heidät peitettiin joukkohautoihin, joten kuolleiden tarkka määrä ei ole selvillä. Punaisten tappioiden määrä on kuitenkin vähintään 860, jotka haudattiin ns. Kuolemanlaakson joukkohautaan. Pakomatkan yhteydessä kaatui noin 400 ja saman verran menetti henkensä myös aseman luona käydyissä taisteluissa. Lisäksi joitakin kymmeniä kaatui jo helmi–maaliskuun taistelujen aikana. Lennart Oeschin mukaan Kuolemanlaakson joukkohautaan olisi kuitenkin haudattu jopa 1 200 punaisten puolella taistellutta, joiden ruumiiden kerääminen lähimetsistä kesti useita päiviä. Vankien määräksi hän arvoi noin 800.

Raudun kaatuneita.

Valkoiset syyllistyivät Raudussa muiden Karjalan paikkakuntien tapaan myös etniseen puhdistukseen, kun kolmetoista Palkealan ortodoksisen seurakunnan siviiliä teloitettiin. He olivat Raudun venäläistaustaisia asukkaita, mutta eivät kuitenkaan kuuluneet punaisten tukijoihin. Yhteensä 169 Raudussa vangittua venäläistä, puolalaisia tai muuta kansallisuutta edustanutta puolestaan kuljetettiin Joensuun vankileirille. Heistä 99 teloitettiin 14. huhtikuuta Siilaisten kaupunginosassa. Punaisten puolella taistelleiden lisäksi joukossa oli myös siviilejä. Joidenkin tietojen mukaan samassa yhteydessä ammuttiin myös suomalainen ortodoksiaktivisti Johannes Karhapää.

Kaatuneiden punaisten lisäksi myös arviot vangiksi jääneiden lukumäärästä vaihtelevat. Jääkärimajuri Lennart Oeschin mukaan heitä oli noin 800. Myöhemmistä tutkijoista Jyrki Loiman mukaan suomalaisia vankeja oli 584 ja venäläisiä 287 eli yhteensä 871, kun taas Jaakko Paavolainen arvioi määräksi 400 suomalaista ja 200 venäläistä. Kansallisarkiston hallussa olevan Raudun valtauksessa vangittujen lista käsittää 320 nimeä, joista 112 on lapsia. Vangeiksi jääneitä venäläisiä teloitettiin joidenkin tietojen mukaan jopa satoja.
Heikki Ylikankaan mukaan heti taistelun jälkeen rautatieaseman luota otettiin vangiksi 280 siviiliä. Heitä pidettiin aluksi pari päivää eräässä navetassa, jonka jälkeen lapset siirrettiin pahamaineisen Toivo Tapanaisen johtamalle Sortavalan vankileirille. Naiset kuljetettiin myöhemmin Santahaminan vankileirille, jonne myös osa lapsista edelleen siirrettiin. Nuorimmat heistä olivat vasta sylivauvoja ja vanhimmat 15-vuotiaita. Navettaan sijoitetuista lapsivangeista viisi ehti kuolemaan ennen heidän kuljettamistaan Sortavalaan.
Tapahtumista kirjoittivat myöhemmin muun muassa valkoisten puolella taistelleet Jussi Olkinuora ja Simo Eronen. Heidän mukaansa vangit koottiin Raudusta Mäkrän kylässä sijaitsevalle pellolle perustettuun tilapäiseen vankileiriin, jossa he aluksi olivat paljaan taivaan alla nuotioiden lämmössä. Vankeja leirillä oli noin 200 ja se oli toiminnassa ainakin heinäkuun alkuun saakka, jolloin tiedetään ammutun kaksi pakoa yrittänyttä alaikäistä poikaa. Lisäksi Raudun asemalla toimi työleiri, jonka vangit oli majoitettu ratatyöläisten parakkeihin. Se lakkautettiin ilmeisesti heinäkuun puolivälinkin jälkeen.

Raudun asema taistelujen jälkeen.

********************************************

Raudun rautatieaseman strateginen sijainti johti vuoden 1918 sodan verisimpään taisteluun. Siihen osallistui värikkäitä päälliköitä, panssarijunia sekä suomalaisia ja venäläisiä joukkoja. Raudun surmanloukku toi kuolemaa myös naisille ja lapsille. Ylikangas kertoo, mitä asemalinnoituksessa oikein tapahtui, mikä oli venäläisten rooli ja miten taistelu liittyi meneillään olevaan maailmansotaan. Oliko kyseessä vapaus- vai sisällissota? Entä mitä seurauksia Raudun taistelulla oli Suomen myöhemmille kohtaloille?Teoksessa liikutaan niin punaisten kuin valkoisten puolella, tavallisen miehistön ja päällystön parissa, rintamalla ja kabineteissakin. 

• Kirjailija: Heikki Ylikangas
• Alaotsikko: Ratkaisutaistelu Karjalan Kannaksella1918
• Kieli: suomi
• Julkaistu: 2013-01

• ISBN: 9789510399798
• Kustantaja: WSOY

• Sivumäärä: 410
• Paino: 534 grammaa       

 

PHARAOH

FAARAO

Historian tutkimisen, viime aikoina lähinnä sisällissodan, vastapainoksi lukea pamautin pikatahtiin Wilbur Smithin uusimman teoksen. Faarao on osa kirjailijan kirjoittamaa Egypti-sarjaa. Näistä olen aikaisemmat tietenkin lukenut, ja osa näistä teoksista löytyykin omasta kirjahyllystä.

Tämänkin kirjan pieni arvostelu kuuluu tähän blogiini osittain sotahistoriallisena teoksena. Vaikka epäilenkin Smithin tässä teoksessa kertomansa tapahtumien olevan hänen itsensä mukailemia. Kuitenkin hyksot taistelivat ajoittain Egyptiä vastaan, ja tästä yhteenotosta tämä tarina alkaakin. Kirjassa on myös mukana ”pienimuotoinen” sisällissota. Smithin aikaisemmissa teoksissa on ollut, muutamia mainitakseni, hyvin osuvia ja historiallisesti tätä teosta pätevämpiä kuvauksia zulu- ja buurisodasta sekä ensimmäisestä maailmansodasta.

80-luvun loppupuolella aloitin Smithin kirjojen lukemisen. Tuo ensimmäinen lukemani oli nimeltään Kivihaukka. Nämä ensimmäiset kirjat jotka luin, Kivihaukka mukaan lukien, sijoittuivat eteläiseen Afrikkaan ja osa niistä kietoutui Etelä-Afrikan ja Rhodesian valtioiden syntymisen tarinaan. Itse Cecil Rhodes oli mukana joissain teoksissa sekä muitakin oikeita historian henkilöitä saattoi kirjojen tapahtumista löytää.

Tämän Egypti sarjan ensimmäisen teoksen, Joen Jumala, hankin itselleni 90-luvulla tuoreeltaan ja pidin siitä kovasti. Teos sijoittuu muinaiseen Egyptiin, ja sen päähenkilönä on nokkela eunukkiorja Taita. Kerronta tässä historiallisessa romaanissa muistutti suuresti oman suosikkini, Mika Waltarin, kerrontaa. Sinuhe egyptiläinen olikin lähdeaiheistona Joen Jumalaa varten.

Tässä uusimmassa teoksessa Taitan seikkailut jatkuu. Egyptin lisäksi liikutaan myös muinaisen Spartan eli Lakedaimonin alueella. Täytyy kyllä sanoa, historian faktoja ihan tarkasti tarkastamatta, että Smith on ilmeisesti tehnyt tarinaan aikamoisia oikopolkuja. Pieniä yksityiskohtiakin löysin, jotka eivät oikein tuohon aikaan sovi. Pari mainitakseni: puhutaan heimojohtajasta nimeltään Ber Argolid Rautakoura - eletään pronssikautta, joten rautaa sellaisenaan ole vielä käytössä eikä varmaankaan minään nimikkeenäkään; mainitaan triumviraatin järjestämisestä – tämäkin termi taittaa tulla ajankohtaiseksi vasta Rooman aikakautena, siis vielä satoja vuosia tämän kirjan tapahtumista eteenpäin.

Kirjasarjan edellisessä osassa, Aavikon jumalassa, oli jo paljon mukana yliluonnollista aspektia, mitä ei juurikaan sarjan ensimmäisistä kirjoista sellaisenaan löytynyt. Tässä kirjassa nämä jumalalliset tapahtuvat eskaloituvat lisää. Tämä oli taas yksi tekijä joka ei juuri minua miellyttänyt. Kirjan kerronta oli aika ”lapsenomaista”, vaikka tarina sisältää paljon väkivaltaa sekä sadismia ja seksiä. Juonikaan ei nyt ollut mikään kirjallisuuden helmi. Tämän lyhyen blogikatsaukseni päätteeksi voinkin sanoa, että kirja oli oikeastaan aika huono. Moni lukija on netissä käyttänyt ihan suomalaista p:llä alkavaa adjektiivia. Edellinenkään teos ei mikään helmi ollut, mutta tässä on nyt Smithiltä lähtenyt mopo täysin käsistä. Mikähän lie, jokohan alkaa Wilbur dementoitua? Kovasti en tätä opusta suosittele ainakaan ensikertalaiselle Smithin tuotannon suhteen; enkä nyt heillekään jotka jo ovat hänen tuotantoonsa tutustuneet! Ne jotka haluavat aloittaa Smithin lukemisen niin suosittelen urakan avausta hänen aikaisemmilla teoksillaan.

Tämän alapuolella on vielä kustantajan tiedot Faaraosta sekä pienimuotoinen Smithin ja hänen tuotantonsa esittely.

**********************************************

Suursuosioon noussut Egypti-sarja vie veristen valtataisteluiden keskelle!

 "Paras historiallisten romaanien kirjoittaja." – Stephen King

Entinen orja Taita on noussut faaraon sotajoukkojen komentajaksi. Nyt faarao on kuitenkin haavoittunut kuolettavasti ja verenhimoiset viholliset piirittävät Luxorin muinaista kaupunkia. Epätoivoisessa tilanteessa Taita panee kaiken neuvokkuutensa peliin ja onnistuu ajamaan hyökkääjät pakosalle.

Kun Taita palaa voitokkaana Luxoriin, häntä odottaa kaamea yllätys. Faarao on menehtynyt, ja Taita vangitaan petturina. Valtaistuimelle noussut uusi faarao on uhka koko Egyptille, ja hänet on pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä.

    Kirjailija:

    Wilbur Smith

    Kieli:

    suomi

    Julkaistu:

    2017-01

    Kääntäjä:

    Ilkka Rekiaro

    ISBN:

    9789511318064

    Kustantaja:

    Otava

    Sivumäärä:

    381

    Paino:

    446 grammaa 

**********************************************

Wilbur Smith

Menestyskirjailija Wilbur Smithin (s. 1933) tavaramerkkejä ovat Afrikan luonnon vaikuttava kuvaus, jännitys ja seikkailu.Smith on julkaissut kymmeniä menestysromaaneja, joita on käännetty 26 kielelle ja myyty yhteensä noin 120 miljoonaa kappaletta.

Kirjailijan kotisivut

Suomennetut teokset

Egypti-sarja

• Joen jumala, 1993 Otava, suom. Ilkka Terho
  (The River God, 1993)
• Kätketyn haudan arvoitus, 1995 Otava, suom. Ilkka Terho
  (The Seventh Scroll , 1995)
• Niilin noita, 2001 Otava, suom. Ilkka Terho
  (The Warlock, 2001)
• Niilin valtias, 2007 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (The Quest, 2007)
• Aavikon jumala, 2015 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (Desert God, 2014)
• Faarao, 2017 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (Pharaoh, 2016)

Courtney-sarja

• Polttava rannikko, 1986 Otava, suom. Ilkka Terho
  (The Burning shore, 1985)
• Vihan ja rakkauden perintö, 1987 Otava, suom. Ilkka Terho
  (Power of Sword, 1986)
• Palava maa, 1988 Otava, suom. Ilkka Terho
  (Rage, 1987)
• Kun leijona metsästää, 1989 WSOY, suom. Anja Samooja Gersov
  (When the lion feeds, 1964)
• Elämän ja kuoleman laakso, 1989, Otava, suom. Ilkka Terho
  (A Sparrow falls, 1977)
• Ukkosen kumu, 1967 WSOY ja 1990 Otava, suom. Pirkko Lokka
  (The Sound of thunder, 1966)
• Noiduttu safari, 1990 Otava, suom. Ilkka Terho
  (A Time to die, 1989)
• Kultakettu, suom. Ilkka Terho, 1991 Otava (Golden Fox, 1990)
• Petolinnut, 1997 Otava, suom. Ilkka Terho
  (Birds of Prey, 1997)
• Monsuuni, 1999 Otava, suom. Ilkka Terho
  (Monsoon, 1999)
• Siintävä horisontti, 2003 Otava, suom. Aslak Breck
  (Blue Horizon, 2003)
• Keihästen sankarit, 2009 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (Assegai, 2009)
• Kultainen leijona, yhdessä Giles Kristianin kanssa, 2016 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (Golden lion, 2015)

Ballantyne-sarja

• Kivihaukka, 1983 Otava, suom. Ilkka Terho
  (Men of Men, 1981)
• Valkoiset miehet, 1984 Otava, suom. Ilkka Terho
  (The Angels weep, 1982)
• Leopardi kulkee yössä, 1985 Otava, suom. Ilkka Terho
  (The Leopard hunts in Darkness, 1984)
• Auringon voitto, 2005 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (The Triumpf of the Sun, 2005)

Muut romaanit

• Auringon pimennys, 1965 WSOY, suom. Simo Mäenpää
  (The Dark of the Sun, 1965)
• Joka pirua kutsuu, 1970 WSOY, suom. Seppo Loponen
  (Shout at the Devil, 1968)
• Tiikerin silmä, 1970 WSOY, suom. Erkki Hakala
  (The Eye of the Tiger, 1975)
• Kultakaivos, 1974 WSOY, suom. K.I. Vallius
  (Gold Mine, 1970)
• Ahne kuin meri, 1980 Otava, suom. Matti Turunen
  (Hungry as the Sea, 1978)
• Armottomat, 1981 Otava, suom. Jyri Ravio
  (Wild Justice, 1979)
• Norsun laulu, 1992 Otava, suom. Ilkka Terho
  (The Elephant Song, 1992)
• Vaaran vesillä, 2011 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (Those in Peril, 2011)
• Noidankehä, jatkoa kirjalle Vaaran vesillä, 2013 Otava, suom. Ilkka Rekiaro
  (Vicious circle, 2013)