ELIAS SIMOJOKI

Silmääni pisti kirjaston uusien teosten seasta yllä oleva teos Elias Simojoesta. Tiesin, että kyseinen henkilö oli vaikuttanut myös täällä Savon suunnassa – lähinnä Kiuruvedellä. Kirjahan piti ottaa luettavaksi, ja aika nopeasti sen kahlasikin läpi. Aika vaikea kahlattava oli paikoin kaikkine pohdintoineen ja viittauksineen, mutta kaiken sain lopulta jotenkin sisäistettyä. Uskonmiehen lisäksi tämä erikoinen persoona oli myös heimosoturi ja poliitikko.

Tässä pari viikkoa sitten selvisi, että hoidokkieni joukossa on yksi 1923 syntynyt vanhus jonka kyseinen Simojoki on kastanut. Jututin kyseistä ihmistä ja hän muisti hyvin Simojoen sekä tämän isän. Kertoi, että seurojakin on hänen kotonaan Kiuruvedellä pitänyt. Hyvin muisti noista vanhoista asioista kertoa, vaikka muistisairaille tyypillisen tapaan lähimuistissa on lähinnä yhtä suurta aukkoa.

Wikipediasta kokosin tähän pienen esittelyn Elias Simojoesta. Sen jälkeen on kirjan kustantajan esittely.

**********************************

Lauri Elias Simojoki (vuoteen 1926 Simelius, 28. tammikuuta 1899 Rautio, Keski-Pohjanmaa – 25. tammikuuta 1940 Koirinojanlahti, Laatokka, Impilahti) oli suomalainen kansallismielinen luterilainen pappi, Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustaja ja Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen. Hän osallistui talvisotaan rykmentin pastorina JR39:ssä ja hänet on haudattu Kiuruveden sankarihautaan.

Hänen vanhempansa olivat kappalainen, myöhemmin lääninrovasti Niilo Iisakki Simelius (1864–1925) ja Kristiina Sofia, o.s. Snellman (1861–1946). Äiti oli Juhani Ahon ikuistaman Hellmannin herran J. A. Snellmanin tytär. Elias Simojoki avioitui vuonna 1937 lastentarhanopettaja Anna-Liisa Kotivuoren kanssa. Heidän poikansa Lauri Aunus (s. 1939) oli Kuopiossa historian lehtorina.

Elias Simelius valmistui ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919. Papiksi hän valmistui Helsingin yliopistosta 1923.

Hän osallistui lyseolaisena luokkatoveriensa Kaarlo Hillilän ja Aaro Pakaslahden kanssa helmikuussa 1918 käytyihin Oulun taisteluihin. Simojoki oli ristiriitainen henkilö. Hän oli samaan aikaan huumorintajuinen ja pidetty Kiuruveden seurakunnan pappi, mutta myös kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921[3] että suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti. Simojoki syytti Mannerheimia tämän Vienan kansalle antaman lupauksen (ns. Miekkavala) pettämisestä. Simojoki kirjoitti Mannerheimille:

    ”Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi.”

Simojoki osallistui Viron äärioikeiston vapsien vallankaappausyritykseen Viron yksinvaltiasta Konstantin Pätsiä vastaan.

Tehtyjen kotietsintöjen yhteydessä tuli esille Simojoen Jaakko Virkkuselle 15. kesäkuuta 1935 kirjoittama kirje. Kirje koski Sinimusta-lehden saamaa painokannetta lehden herjattua Neuvostoliiton ulkoministeriä Litvinovia. Kirjeessä todettiin:

    ”Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”

Kun talvisota syttyi, Elias Simojoki ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Hän kaatui Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Hevosta ei ollut onnistuttu lopettamaan suomalaisten tai neuvostoliittolaisten joukkojen puolelta, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen, lopetti sen pistoolilla ja joutui neuvostoliittolaisten konekiväärin ampumaksi.

Tampereen vapaudenpatsaan ja Lahden sankaripatsaan mallina oli nuori Elias Simelius. Molemmat teokset ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin käsialaa. Patsaat valmistuivat samaan aikaan ja paljastettiin 1921

**********************************

MUSTAN LIPUN ALLA - Elias Simojoen elämä ja utopia

Äärioikeistolaisen papin tarina avaa suomalaisen fasismin syntyhistoriaa.Akateemisen Karjala-Seuran perustaja, fasistisen IKL:n nuorisojohtaja, sisällissodan valkoinen veteraani – Elias Simojoki (1899–1940) oli kiihkeä äärioikeistolainen.Mustan lipun alla kuvaa ääriajattelun syntyä erään sotien välisen ajan näkyvimmän poliittisen hahmon kautta. Jo lukiolaispoikana Simojoki osallistui sisällissotaan ja Itä-Karjalan heimosotaretkeen. 1920-luvun Suomi oli sodan runtelema epävakaa valtio, jota Simojoki aatetovereineen yritti yhtenäistää ryssävihalla ja Suur-Suomi-unelmilla. Syntyi opiskelijajärjestö Akateeminen Karjala-Seura ja myöhemmin Isänmaallinen Kansanliike, suomalaisen fasismin keskeisin organisaatio. IKL:n kansanedustajana ja karismaattisena nuorisojohtajana Simojoki lietsoi uskonnollista ja kansallista herätystä 1930-luvulla. Hän oli aina valmis ajamaan ideologiaansa myös väkivallalla.Mustan lipun alla -teos piirtää kuvan jyrkästä ja traagisesta hahmosta, joka eli uskonnon ja äärinationalismin ristipaineessa. Yksilön kuvauksesta teos laajenee kertomukseksi luterilaisen uskon, rasismin ja fasismin epäpyhästä kolminaisuudesta.VTT Miika Siironen (s. 1973) on poliittiseen historiaan erikoistunut tutkija. Hän on aiemmin kirjoittanut teoksen Valkoiset – vapaussodan perintö (2012).


    Kirjailija:
    Miika Siironen
    Alaotsikko:
    Elias Simojoen elämä ja utopia
    Kieli:
    suomi
    Julkaistu:
    2017-01

    ISBN:
    9789523003163
    Kustantaja:
    Atena

    Sivumäärä:
    328
    Paino:
    585 grammaa

PANSSARILAIVA ILMARINEN

13.9.1941 – Panssarilaiva Ilmarinen upposi törmättyään merimiinaan, 271 ihmistä hukkui.

Panssarilaiva Ilmarinen lähdössä merille.

Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys

Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue, joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.

Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.

Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 veteen joutunutta, mutta kaikkiaan 271 miestä hukkui. Laivaston komentaja, kommodori Eero Rahola, ja rannikkolaivaston komentaja sekä Ilmarisen päällikkö, komentaja Ragnar Göransson, olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.

Ei tiedetä varmuudella, mistä uppoamisen aiheuttanut miina oli peräisin. Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä oli irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui Ilmarisen miinasuojaan. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin se irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.

Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui, kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä selviytyi ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle, hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle, josta he pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen. Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla he keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat.

Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa. Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään, päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.

Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.

Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kärjessä luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.

Miehistö järjestäytyneenä Ilmarisen kannelle.