Tässä blogissa tarinoin sotahistoriasta, -teknologista, politiikasta ynnä muusta asiaan liittyvästä. Tekstit ovat joko omia sekä osaksi tai kokonaan lainattuja joko internetistä tai alan kirjallisuudesta.
Aselajeja
T-72M, F-18 C/D Hornets, Hamina class Missileboat Pori
Olin menossa Iisalmen Rossoon lounaalle ja kävelin Suomalaisen kirjakaupan ohi. Kappas vaan – siellä on ALE. Tietenkin kampesin sisään ja pöperöt unohtui heti! Kyllä kannatti mennä. Ostin kun sain halvalla. Nyt kannattaa hankkia vaikka ei osaisi lukea! Viisi opusta lähti Juhani Ahontielle yhteishintaan 37,75 euroa. Jos tästä nyt jotain negatiivista etsii, niin taas varmaan joutuu IKEAan lähtemään kun hyllytila loppuu!
Niinhän siinä jälleen kävi! Viime viikolla löysin netistä Finlandia-kirjasta koko Grimbergin Kansojen historia kirjasarjan eli 22 osaa. Samalla CDON:sta löysin muutaman ”romanttisen leffan”. Näitä tuotteita postista hakiessani huomasin KIPA:n kirja-alesta pari mielenkiintoista nidettä. Tästä tapahtumasarjasta johtuen valkoinen kenraali Mannerheim sai vierelleen valkoisen hyllyn.
Ranska antautui Saksalle tasan 80 vuotta sitten allekirjoittamalla Compiègnessä 22. kesäkuuta 1940 antautumissopimuksen, joka suurimmaksi osaksi riisti ranskalaisilta vallan päättää omista asioistaan. Saksalaiset miehittivät maan pohjois- ja länsiosan, vain kaakkoinen osa maata, “Vichyn Ranska”, sai pitää rajoitetun itsemääräämisoikeuden. Maan asevoimat kotiutettiin ja niiden kalusto siirtyi Saksalle sotasaaliina. Poikkeuksen muodostivat Ranskan merentakaiset siirtomaat sekä laivasto, jotka jäivät ranskalaisten käsiin. Sopimus sisälsi ranskalaisille kipeitä asioita, mm. Pariisi jäi Saksan miehitysvyöhykkeelle.
Ranskan tilanne oli käynyt sodassa erittäin vaikeaksi. Belgia oli hyväksynyt Saksan ehdottoman antautumisen ehdot ja allekirjoittanut antautumissopimuksen jo 28. toukokuuta, Englannin yhdeksän divisioonan siirtoarmeija puolestaan oli poistunut 27.5.-4.6 Dunkerquen saartorenkaasta kotisaarelleen menettäen raskaan kalustonsa ja suurimman osan aseistuksestaan. Italia liittyi sotaan Ranskaa vastaan 10. kesäkuuta. Ranskan armeija oli menettänyt vahvuudestaan noin 30 divisioonaa, joukossa enemmän kuin puolet vakinaisista divisioonista ja nopeiden joukkojensa pääosa. Suuren osan maata pohjoisessa vallanneet Saksan divisioonat olivat asemissa, joista hyökkäystä oli helppo jatkaa.
Konkreettista tukea ei Ranskalle ollut tarjolla mistään. Englannin pääministeri Winston Churchill vaati voimakkaasti taistelun jatkamista ja häneen yhtyi Englantiin siirtynyt kenraali Charles de Gaulle, joka näin alkoi nousta tuntemattomuudesta tielle, joka johti hänet aikanaan Ranskan presidentiksi.
Ranskan asevoimien ylipäällikkö, kenraali Maxime Weygand epäili taistelun jatkamisen mielekkyyttä jo toukokuun lopussa je ehdotti antautumista Ranskan hallitukselle ensimmäisen kerran jo 12. kesäkuuta. Ranskan armeija ei kyennyt vastaamaan lähes kaikessa ylivertaisen Saksan armeijan hyökkäykseen, saksalaiset panssaridivisioonat olivat lähes pitelemättömiä. Ranskan armeija oli pahasti perässä kehityksestä ja koko maan asenteessa taisteluun oli toivomisen varaa. Syynä oli ensimmäisen maailmansodan raskaat koettelemukset, jotka olivat vielä tuoreessa muistissa.
Ranskassa vaihtui hallitus marsalkka Philippe Pétainin muodostaessa pääministerinä uuden 17. kesäkuuta. Uusi hallitus pyysi jo 18. kesäkuuta Saksalta aselepoa.
Antautumissopimuksen allekirjoituksen näyttämöksi Saksa eli käytännössä valtakunnankansleri Adolf Hitler valitsi Compiègnen metsän, joka sijaitsee 80 kilometriä Pariisista koilliseen. Paikka ja neuvotteluissa käytetty rautatievaunu olivat samat, joissa Saksa oli ensimmäisen maailmansodan päätteeksi allekirjoittanut aseleposopimuksen 11. marraskuuta 1918. “Versaillesin häpeärauha”, kuten sitä monet Saksassa olivat nimittäneet oli näin saanut revanssin Hitlerin voitokkaiden asevoimien toimesta.
Saksan puolesta antautumissopimuksen allekirjoitti Hitlerin valtuuttaman Oberkommando der Wehrmachtin eli Saksan asevoimien pääesikunnan päällikkö, kenraalieversti Wilhelm Keitel, Ranskaa edustivat kenraali Charles Hunziger, suurlähettiläs Léon Noel, vara-amiraali Maurice LeLuc, kenraali Georges Parisot ja kenraali Jean Bergeret. Ranskalaiset edustivat kaikkia asevoimiensa puolustushaaroja. Sopimuksen allekirjoittivat siis sotilaat eivätkä poliitikot. Hitler oli lähimpien miestensä kanssa käynyt paikalla, mutta ei osallistunut aseleposopimuksen neuvotteluun tai allekirjoitukseen.
80 vuotta sitten käytiin Englannin kanaalin rannalla yksi toisen maailmansodan kuuluisimmista taisteluista. Dunkerque eli Dunkirk oli toivottoman oloinen paikka, josta yllättävän moni liittoutuneiden sotilas pelastui.
Dunkerquen taistelu oli liittoutuneille karvas tappio ja se avasi natseille tietä marssille kohti Pariisia. Mutta brittien taisteluhenkeä nosti mittava evakuointioperaatio Dynamo, jota alettiin kutsua Dunkerquen ihmeeksi.
Kymmenen päivän aikana, 26.5.–4.6.1940, sadattuhannet ranskalaiset ja brittiläiset sotilaat vietiin turvaan Britanniaan. Operaatioon osallistui noin 900 alusta, joista osa oli pieniä veneitä.
Tänään, toukokuun kolmantena sunnuntaina vietetään kaatuneiden muistopäivää, joka on vakiintunut liputuspäivä. Muistopäivän viettäminen on saanut alkunsa vuonna 1940, kun evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksesta ehdotettiin suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä talvisodassa kaatuneiden muistoksi sunnuntaina 19. toukokuuta 1940.
Mannerheim antoi ehdotuksen johdosta päiväkäskyn, jossa ilmoitettiin, ettei 16. toukokuuta, vapaussodan päättymispäivänä ja siihenastisena puolustusvoimain lippujuhlan päivänä järjestetä juhlallisuuksia. Päätöksellään Mannerheim halusi korostaa talvisodassa syntynyttä kansallista yhtenäisyyttä.
Toukokuun kolmatta sunnuntaita nimitettiin aluksi yksimielisyyden ja sankarivainajien muistopäiväksi ja nykyinen nimi, kaatuneiden muistopäivä sillä on ollut vuodesta 1947 alkaen.
Alunperin kaatuneiden muistopäivänä liput pidettiin puolitangossa klo 10-14, mutta vuonna 1995, kun toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut 50 vuotta, liputusohjetta muutettiin niin, että suruliputusta ei enää tehdä.
Ensimmäisen sankarivainajien muistopäivän viettoa Joensuussa 19.5.1940, missä yhteydessä järjestettiin paraati ja sankarihautajaiset.
Tänään 10. toukokuuta tuli kuluneeksi 80 vuotta Saksan hyökkäyksestä Ranskaan ja sodan kehittymisestä Euroopan kolmen suurvallan eli Ranskan, Saksan ja Englannin todelliseksi yhteenotoksi. Puolaa taanneet Ranska ja Englanti olivat julistaneet Sodan Saksalle jo syksyllä 1939 mutta Euroopan mantereella ne eivät olleet ryhtyneet aktiivisiin toimiin. Länsirintamalla oli käyty jo tuolloin syntyneen sanonnan mukaan valesotaa, tai kuten saksalaiset sitä nimittivät ”Sitzkrieg’iä” eli istumasotaa.
Hyökkäys länteen eli ”Fall Gelb”, ”Tapaus keltainen”, oli Saksassa ollut valmistelussa jo syksystä 1939 ja vuoden lopulla Adolf Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan halusi tuhota länsivaltojen asevoimat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hyökkäyssuunnitelma perustui valmistuessaan jo ensimmäisessä maailmansodassa käytettyyn Schlieffen-suunnitelmaan, johon oli lisätty hyökkäys myös Hollannin kautta kiertäen. Sen tarkoituksena oli saartaa oikean kautta Ranskan armeija, joka tukeutui vahvasti linnoitettuun Maginot-linjaan. Suunnitelma ei siis ollut uniikki ja vastapuolen sangen helposti arvattavissakin. Saksalaisille lopulta onnekkaasti suunnitelma vuosi Belgiaan pakkolaskun tehneen Luftwaffen upseerin salkussa olleiden paperien kautta ja tuli tarvetta muuttaa suunnitelmia.
Eräät saksalaiset sotilasjohtajat, etunenässä kenraali Erich von Mansteinia suunnitelma ei vakuuttanut ja hän laatikin suunnitelman, jossa perusajatuksena oli, että länsiliittoutuneet olettavat Saksan hyökkäävän operaatio Keltaisen eli Schlieffen-suunnitelman mukaan. Von Manstein laati panssarikenraali Heinz Guderianin avustuksella suunnitelman, jossa hän ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi. Näitä pidettiin läpipääsemättöminä mekanisoiduille joukoille ja ranskalaiset olivat jättneet niiden kohdalla rintaman heikosti miehitetyksi. Von Mansteinin ajatukset eivät Wehrmachtin ylintä johtoa miellyttänyt ja hänet siirrettiin johtamaan reserviarmeijakuntaa. 17. helmikuuta 1940 von Manstein tapasi Hitlerin uusien armeijakunnankomentajien ilmoittautumistilaisuudessa ja huomasi, ettei Hitler ollut hänen suunnitelmastaan tietoinen. Hitler ihastui suunnitelmaa ja vahvisti Fall Gelbin suunnitelman von Mansteinin kaavailujen mukaisena 8. maaliskuuta.
Hyökkäys ehdittiin käskeä toimeenpantavaksi toistuvasti, mutta lentotoiminnalle tärkeä hyvä sää salli sen lopulta vasta 10. toukokuuta aamuyöstä. Monivaiheista taistelua ei tässä ole mahdollista käsitellä mutta sota oli lopulta ”salamasotaa” ja johti Saksan aseiden voittoon. Olennaista roolia näyttelivät Saksan panssaridivisioonat, joille ranskalaiset ja englantilaiset eivät lopulta voineet mitään. Voimakas ilmatuki Luftwaffelta oli myös eräs saksalaisten voiton avaimista. Sota päättyi 22. kesäkuuta Ranskan antautumiseen.
Vastakkain olevat voimat olivat miesmäärältään melko tasaväkiset. Kolmessa saksalaisessa armeijaryhmässä oli 141 divisioonaan ja noin 3,4 miljoonaa miestä, liittoutuneilla kahdessa ranskalaisessa armeijaryhmässä, 13 englantilaisessa ja 18 belgialaisessa divisioonassa sekä Hollannin armeijassa oli yhteensä noin 3,3 miljoonaa miestä. Pelkät numerot eivät tässä eivätkä kaluston osalta kerro totuutta, laadulla oli lukumäärää suurempi merkitys ja olennaista oli lopulta se miten kalustoa käytettiin.
Tappiot sen sijaan eivät olleet tasaväkiset vaan erään lähteen mukaan Ranska menetti yli 85 000 kaatunutta, Britit noin 3 500 kaatunutta ja Saksa noin 27 000 kaatunutta. Ranskan ja Englannin mannermaalla ollut armeija menettivät kaiken kalustonsa, samoin Hollanti ja Belgia. Nämä ja Ranskan pohjoisosa joutui miehitetyksi, mutta eteläosalle jäi jonkin verran autonomiaa.
Sodan lännessä voitti armeija, jolla oli voitontahtoa, parempi taktiikka, parempi strategia, parempi organisaatio ja parempi aseistus. On vaikeaa löytää oikein mitään missä Englanti tai Ranska olisi ollut Saksaa parempi. Ne eivät olleet tehneet ensimmäisestä maailmansodasta niitä johtopäätöksiä, joita Saksan Wehrmacht oli tehnyt. Ei siis ole mitenkään yllättävää että kävi niin kuin kävi.
Fall Gelbin ratkaiseva isku vei saksalaiset Kanaalin rannikolle ja eristi englantilaiset ranskalaisista.
Saksa voitti sodan lännessä Erich von Mansteinin suunnitelmien pohjalta. Itse hyökkäyksen toteuttamisessa hänellä ei ollut roolia.
Panssarikernaali Heinz Guderian oli mukana Mansteinin suunnitelman hiomisessa, itse hyökkäyksessä hän johti erittäin menestyksellisesti panssariarmeijakuntaa.
Hyökkäyksessä käytettiin ensimmäistyä kertaa maailmassa laajasti maahanlaskujoukkoja.
Tasan 75 vuotta sitten 7.5.1945 Saksa antautui ehdoitta liittoutuneille, kun Saksan asevoimien yleisesikunnan (Oberkommando der Wehrmacht) esikuntapäällikkö, kenraalieversti Alfred Jodl allekirjoitti antautumisasiakirjan Reimsissä, Ranskassa aamuyöllä klo 02:41.
Kenraalieversti Jodl allekirjoittaa antautumisasiakirjan, oikealla puolellaan majuri Wilhelm Oxenius Saksan ilmavoimien edustajana ja vasemmalla amiraali Hans-Georg von Friedeburg merivoimien edustajana.
Adolf Hitler ampui itsensä 30.4. Berliinissä ja testamentissaan nimitti Saksan uudeksi johtajaksi suuramiraali Karl Dönitzin. Samaan aikaan massoittain saksalaisia joukkoja antautui idässä ja lännessä: Italiassa 29.4., Berliinissä 2.5., Luoteis-Saksassa, Baijerissa, Tanskassa ja Alankomaissa 4.5. jne. Viimeistenkin puolustustaskujen murtuminen oli vain ajan kysymys.
Karl Dönitz
Breslaun ”linnoituskaupungin” antauduttua 6.5. neuvostojoukoille, suuramiraali Dönitz valtuutti kenraalieversti Jodlin matkustamaan Reimsiin neuvottelemaan saksalaisten joukkojen antautumisesta länsiliittoutuneille. Tavoitteena oli antautua lännessä ja vastustaa neuvostoinvaasiota idässä viimeiseen saakka. Saksalaisten neuvotteluasema oli jo kuitenkin niin heikko, että liittoutuneiden ylipäällikkö amerikkalainen kenraali Dwight D. Eisenhower uhkasi katkaista neuvottelut, elleivät saksalaiset antautuisi ehdoitta. Jodl viestitti Flensburgista valtakunnan rippeitä johtavalle Dönitzille liittoutuneiden vastauksen, joka hetken mietittyään valtuutti Jodlin myöntymään saksalaisten täydelliseen ja ehdottomaan antautumiseen.
Dwight D. Eisenhower
Jodlin Reimsissä 7.5. klo 02:41 allekirjoittaman antautumisasiakirjan mukaan Saksan joukot lopettaisivat kaiken aseellisen vastarinnan 8.5. klo 23.01 Keski-Euroopan aikaa.
Antautumisasiakirjan hyväksyivät liittoutuneiden puolelta Neuvostoliiton kenraali Ivan Susloparov, Ranskan väliaikaishallituksen kenraali Francois Sevez ja Eisenhowerin esikuntapäällikkö kenraali Walter Bedell Smith.
Stalin ei ollut valtuuttanut kenraali Susloparovia allekirjoittamaan antautumisasiakirjaa, eikä hyväksynyt myöskään pelkän esikuntapäällikön allekirjoitusta saksalaisten puolelta. Niinpä Stalin vaati, että varsinaisen antautumisen pitää tapahtua ”fasistien pääkaupungissa” Berliinissä. Tätä varten Saksan asevoimien yliesikunnan päällikkö marsalkka Wilhelm Keitel kuljetettiin vielä 8.5. Berliiniin allekirjoittamaan Neuvostoliiton marsalkka Georgi Zhukovin läsnäollessa uusi antautumisasiakirja. Vuorokausi oli ehtinyt vaihtua jo Moskovan ajan mukaan, ja tästä syystä Venäjällä ja Itä-Euroopassa voitonpäivää vietetään 9.5. ja Länsi-Euroopassa 8.5.
Ensimmäisen antautumisasiakirjan virallinen teksti on englanniksi.
Ihmiset juhlivat diktaattorin kuolemaa ympäri maailma.
30 . huhtikuuta 1945 toinen maailmansota, joka oli alkanut 1.9.1939, oli päättymässä Euroopan osalta tuhoutuneen Berliinin raunioille. Neuvostojoukot joutuivat vielä taistelemaan Berliinin kaduilla, kuten myös länsiliittoutuneet läntisissä Saksan osissa.
Neuvostosotilaita sekä kuollut saksalainen sotilas Berliinissä 1945. Saksalaissotilaan uniformuun on kiinnitetty rautaristi.
Hitlerin uni viimeisenä yönä oli jäänyt vian kolmen tunnin mittaiseksi. Puolenyön jälkeen 30.huhtikuuta 1945 hän oli hyvästellyt henkilökuntansa ja vetäytynyt hetkeksi lepäämään. Kello 5 aamulla Hitler nousi ylös ja pyysi valtakunnankanslian ja sen alla sijaitsevan Fuhrerbunkkerin puolustuksesta vastaavan SS-Brigadefuhrer Wilhelm Monken antamaan tilanneraportin.
"Venäläiset ovat Potsdamer Platzilla, alle 400 metrin päässä valtakunnankansliasta", kertoi SS-kenraalimajuri Mohnke tilanteen toivottomuudesta.
Puolilta päivin Hitler tapasi vielä Berliinin puolustuksesta vastaavan tykistökenraali Helmut Weidlingin, joka ilmoitti näkemyksenä: Taistelu Berliinistä hävittäisiin saman päivän iltaan mennessä.
Puna-armeijan sotilaiden punalipun nosto Berliinin Valtiopäivätalon harjalla 2.5. 1945
Ironista kyllä venäläisten ykköstavoite ei natsijohtajien pelosta huolimatta ollut Fuhrerbunker, jonka he valtasivat vasta kaksi päivää myöhemmin 2. toukokuuta, Venäläiset eivät uskoneet Hitlerin olevan enää Berliinissä, vaan paenneen esikuntineen etelään jo paljon aiemmin.
Hitler saneli viimeisen päiväkäskynsä ja antoi saarroksissa oleville joukoille luvan yrittää läpimurtoa pienissä ryhmissä ulos Berliinistä. Natsijohtaja teki myös päätöksen kohtalostaan.
"Huhtikuun 30. päivä 1945 Bormann ilmoitti minulle puolenpäivän jälkeen, että Hitlerin päätös on lopullinen; hän aikoo ampua itsensä tänään. Myös Eva Braun tekee itsemurhan. Ruumiit on määrä polttaa", todisti Hitlerin adjutantti Otto Guntsche 1956.
Hän antoi määräyksen kerätä mahdollisimman paljon polttoainetta ja viedä ne bunkkerin sisäänkäynnin luo.
Noin kello 13 Hitler nautti viimeisen ateriansa sihteeriensä Gertraud Jungen ja Gerda Christianin kanssa. Aterian jälkeen Hitler hyvästeli sihteerinsä ja pari tuntia myöhemmin, kello 15:20-15:25 hän sulkeutui asuintiloihinsa yhdessä Eva Braunin kanssa.
Adolf Hitler ja Eva Braun Baijerin Obersalzbergin teehuoneessasilloin kun kaikki oli vielä toisin.
Eri lähteistä riippuen Hitlerin itsemurha tapahtui 30.4.1945 kello 15:30-15:50. Hitlerin huoneiden rautaovien läpi ei kuulunut ääniä, esimerkiksi laukausta. Hitlerin sotilaspalvelija Heinz Linge oli ensimmäinen, joka meni sisään Hitlerin huoneistoon.
Linge ja Gunsche kuvailivat kuulustelijoilleen 1950-luvulla mahdollisimman tarkoin näkymän Hitlerin olohuoneessa. Heidän kertomuksensa ovat hyvin yhteen pitäviä.
”Adolf Hitlerin ja Eva Braunin ruumiit ovat sohvalla eteisen ovea vastapäätä. Hitler istuu edestä katsoen vasemmalla. Hänen päänsä on retkahtanut hieman vasemmalle ja eteen. oikea käsi retkottaa yli käsinojan. Hänen silmänsä ovat auki.", kertoi Linge.
Heti Lingen ja Bormannin jälkeen olohuoneeseen tullut Gunsche kertoi: ”Näen haavan hänen oikeassa ohimossaan, juuri kohdassa, jossa oikea kulmakarva päättyy. Siinä on verta ja tummunut jälki. Hänen suunsa on osin avoinna. Lattialla käsinojan alla on pieni lätäkkö verta.
Gunsche meni viereiseen kokoushuoneeseen ja ilmoitti siellä odottaville: ”Fuhrer on kuollut!.
Lingen mukaan Eva Braunin ruumis makasi sohvalla puoli-istuvassa asennossa, vartalo noin30 sentin päässä Hitleristä. Braun oli nostanut jalkansa sohvalle vasemmalle. ”Hänen silmänsä ovat avoinna ja huulet tiukasti yhteen puristuneina. Hänessä ei ole näkyviä vammoja.”
Hitler oli surmannut itsensä laukauksella ohimoon ja Eva Braun ottamalla sinihappomyrkkyä. Hitlerin ja Braunin ruumiit vietiin bunkkerin ulkopuolelle, valeltiin bensiinillä ja sytytettiin tuleen.
Järjetön taistelu Berliinistä jatkui Hitlerin kuolemasta huolimatta. Vasta yli vuorokausi itsemurhan jälkeen 1. toukokuuta 1945 kello 22.26 Radio Hamburg kertoo kansalle uutisen: ”Fuhrerin päämaja ilmoittaa, että Fuhrerimme Adolf Hitler kaatui tänään iltapäivällä komentopaikallaan valtakunnankansliassa taistellessaan bolsevismia vastaan viimeiseen hengenvetoon saakka”.
LEHTIEN ETUSIVUT KERTOIVAT HITLERIN KUOLEMASTA
Artikkelin tekstilähteet: IS teema: natsien tuho, Internet
